Tänään on ultran mukainen laskettu päivä käsillä ja nyt näyttäisi hyvin epätodennäköiseltä, että kuulun tuohon 5 %:iin, joiden lapset syntyvät kyseisenä päivänä. Itse en ole hirveästi kyseisen päivän varaan laskenut vaan ennemmin pyrkinyt ajattelemaan, että meidän vauva tulee viimeistään toukokuussa.

Kiitos pitkien pyhien, Pääsiäisen ja Vapun jäin kotiin jo hieman normaalia aiemmin ja ensimmäiset kolme päivää meni mukavasti pieniä vaatteita pestessä, kaappeja järjestellessä ja jouluvalojen poistamisessa parvekkeelta. Neljäntenä päivänä alkoi sormien naputtelu ja mietin millä helkkarilla saan ajan kulumaan ja pienen takkuamisen jälkeen ymmärsin, että kaltaiselleni töistä poisjääminen on ollut todella iso muutos ja sekin vaatii totuttelua. Päivän sosiaalinen annos jäi ja jos en ollut päivän aikana puhunut kenenkään kanssa, voitte olla varmoja, että Jaani sai aika ryöpyn niskaansa illalla tullessaan kotiin. :) Ei mulla ole ikinä oikein ollut asiaa, mutta pitää vain saada olla äänessä edes hetki. Kun on tapana hieman suorittaa ja aikatauluttaa, ei ole helppo sisäistää, että nyt joku muu vie ja mun tehtävä on vaan olla ja odottaa.

Kuitenkin koko raskausajasta (joka nyt tuntuu menneen jäätävän nopeasti) minulle itseasiassa ylivoimaisesti parasta ja helpointa aikaa on ollut tämä kotona vietetty 5,5 viikkoa. Tai sanotaan 4,5 viikkoa, sillä siihen asti vointi oli pääsääntöisesti todella hyvä: ei mitään kipuja, särkyjä tai oloja. Ainoastaan yöunet ovat olleet jo pitkään katkonaisia ja sekin oli alkuun tällaiselle ”täydelliselle nukkujalle” kova pala, mutta päiväunia on onneksi pystynyt ottamaan. Vaikka kehonkoostumus on varmasti muuttunut, painoa on tullut vaivaiset rapiat 8 kiloa ja olen voinut touhuta lähes mitä lystää ja viettänyt säiden puitteissa mahdollisimman paljon aikaa ulkona.

Nyt olen ymmärtänyt sanonnan odottavan aika on pitkä todellisen merkityksen, sillä nyt olen mielestäni tietenkin odottanut jo tarpeeksi kauan ja haluaisin nähdä, miltä meidän luomus näyttää. Tällä viikolla maanantaista lähtien pamahti päälle myös sitten selkäsärky (varmaan se kuuluisa SI-nivel) ja lantion seutu on ollut tulessa. Se jos mikä lohduttaa, niin mitä ilmeisemmin poika tekee tuloaan ja niin tai näin, kauaa en joudu tässä kärvistelemään eikä kukaan ole sinne mahaan koskaan jäänyt.

Yritä tässä nyt sitten tukeutua moiseen lohduttavaan ajatukseen.