Se oli itseasiassa Jaani, joka avasi meillä keskustelun perheenlisäyksestä. Ei ole montaakaan vuotta (6), kun olin ehdottomasti sitä mieltä, etten halua lapsia, mutta tämä meni varmaan luonnollisesti yksiin suht nuoren iän ja silloisen elämäntilanteen vuoksi. Halusin ennemmin naimisiin, kuin lapsia. Tai olla vuosia naimisissa, ennen kuin hankkisi lapsia. Noh, naisena olemisen yksi parhaista puolista on nimenomaan se, että aina voi vaihtaa mielipidettään ja se on silti ok – kevyt, kuin poliitikon lupaus!

Missään vaiheessa ei ole biologinen kello tikittänyt ja olenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen löytänyt kumppanin, joka ymmärtää ainutlaatuisuuteni ja jos jonkun kanssa lapsen teen, niin se on kyllä ehdottomasti Rufus – tämä on ollut vähintään alitajunnan tiedossa jo pidemmän aikaa. Asiat ovat edenneet meille myös hyvin luontevalla painolla: päästiin naimisiin ja oltiin viittä vaille saamassa tilojen puolesta ystävällinen talokin valmiiksi ja sinne muutettua. Kaksioon tuskin oltaisiin lasta alettu vääntämään eikä alettu, vaikka neliöiden puolesta oltaisiinkin mahduttu.

Asia ehdittiin kuitenkin keskustella hyvinkin pitkälle: voi olla, että menee kauankin ennekuin tärppää, mikäli tärppää, tai sitten voi olla että alle vuoden päästä meillä on tilanne käsillä. Mitä tehdään jos saadaan tietää, että lapsella on jokin paha kehityshäiriö? Mitä jos ei ikinä saada biologisia lapsia, onko esim. adoptio vaihtoehto? Tietysti toivoo, ettei tällaisia joutuisi ikinä miettimään, mutta oltiin onneksi aika samoilla linjoilla asioista. Meillä asia eteni Jumalan armosta sitten hyvinkin nopeasti, kun päätös tehtiin, että saa tulla jos on tullakseen. Ja iloisesti voidaan todeta, että fitness ei ole millään tavalla mitä ilmeisimmin vaikuttanut kummankaan tuotantoon mitenkään negatiivisesti. 

Kauan siinä ei siis mennyt, kun huomaat odottavasi ja saman aikaisesti ei mitään käryä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Asiasta ei myöskään halua huudella ympäriinsä ennen kuin tiedettäisiin, mikä sieltä tulee ja että kaikki on niin hyvin kuin tässä vaiheessa toivoa saattaa, nythän asiaa on jo hankala peitellä jos niikseen haluaisi. Omalle äidilleni jäin kyllä saman tien ”kiinni”, kun tuli isäni kanssa meille asentamaan verhotankoja ja hän huomasi ilmeisesti naamastani heti, että nyt on jotain sattunut. Ja tämä kaikki päivä sen jälkeen, kun olin kussut tikkuun.

Sen tikun varassa oltiinkin sitten yllättävän pitkään – käyt neuvolassa juttelemassa, täyttämässä lappua, antamassa näytteitä ja elät siihen malliin kieltolistan kanssa, että jotain sieltä on mitä ilmeisimmin tulossa, kunnes verikokeista vasta viikkojen jälkeen ”joku” sen sulle virallisesti vahvistaa, että pulla on uunissa. Ja siitä sitten pääset ensimmäiseen ultraan ja on kiva todeta, ettet ole kuvitellut koko asiaa. Mutta jos jokin asia loi uskoa jälkikasvusta, niin kyllä se oli ihan saatanallinen paha olo: aamusta iltaan aivan kuin darrassa ja siihen mausteeksi raivolaattaaminen niin kovalla paineella, että osan on tultava nenästä. Voin kertoa, että siinä vatsahappojen polttaessa klyyvarissa ja oksennusta niistäessä olo on kaikkea muuta kuin hehkeä, mutta saipa taas uutta perspektiiviä siihen, miten maailma makaa, kun naamaan pamahtaa vuosisadan akne.

Varmasti on joku voinut pahemminkin ja mitäs sitä nyt vertailemaan, yksilöitä kun tässä ollaan. On tässä nyt enemmän tai vähemmän pystytty toimimaan, vaikka alkoi hermoa kiristämään ja onneksi näyttäisi olevan nyt takana päin. On tämä ollut myös surkuhupaisaa, kun tässä syksyllä herra Inki saapui rapujuhlista asiaankuuluvassa kondiksessa ja herätti mut klo 3.30 syömään hankkimaansa maailman suurinta kebabia, mitä ei jaksanut itse syödä. Jo herätessä oli nälkä niin ajattelin why not, mutta se kebbe nousi siitä samaa reittiä samantien ja siellä pää vessanpöntössä on kiva, kun Inki kysyy ovenkarmeista kiinni pitäen että onko kaikki hyvin. Seuraava päivä meni siirtonurmea asentaessa pihalla ja molemmilla oksennus kurkussa, mutta syyt oli vähän eri. Ehkä se on sitä solidaarisuutta se?

Nyt tarkasteltuna tämä aika on mennyt jäätävän nopeasti ja kohta pitäisi jo vanhemman viittaa sovitella harteille. Ainakin olen jo yhden vanhempana olemisen tehtävän ottanut omakseni ja se on huolissaan oleminen, jatkuvasti: alkuun ei uskalla liikaa innostua, kun ei voi tietää miten käy, sitten jännittää, että kaikki on hyvin rakenneultrassa ja kolmanneksi vaan toivoo, että pysyisi sisällä riittävän pitkään. Neuvolatoiminta jos mikä ainakin täällä Espoossa on ihan omaa luokkaansa, kun ihan kaikki syynätään (ja hyvä, että syynätään!). Olen mm. käynyt fysioterapiassa missä täti tsekkasi, että osaan jännittää syvät vatsalihakset (osasin) ja viimeistään siellä ymmärsin, jos jostain voin taputtaa itseäni oikein kunnolla päähän, niin monista punttiksella vietetyistä vuosista – fyysisesti en itseäni tässä rupeamassa enää epäile.

Mikä sitten muksulle nimeksi? 

Uutena vuotena tieto sukupuolesta oli sen verran tuore, että yritettiin porukalla keksiä hyviä vaihtoehtoja nimeksi ja meillä on jo vahva esitys: Massi-Mies Inkinen. Massi-nimisiä henkilöitä Suomesta löytyy 2000-luvulla syntyneistä ja Mies on päässyt ihan kalenteriinkin asti. Tällä vaihtoehdolla olisi myös helppo 2 000 € tienattu mikäli näin päätetään, mutta lapsemme joutuisi selviytymään sen kanssa täysi-ikäiseksi asti, joten sopimusteknisiä seikkoja joudutaan ehkä kyseisen parivaljakon kanssa vielä hiomaan. Onko teillä parempia ehdotuksia?

Vuosi ja kaksi kuukautta on kieltämättä pitänyt sisällään mun elämässä eniten mullistavia asioita, joista olisi kerrankin voinut jauhaa. Oikein huvitti vilkaista, mitä olen viimeksi niin innoissani kertonut taloprojektista, sillä nythän ollaan oltu espoolaisia nelisen kuukautta ja ei se projekti ehkä mennyt niin ruusuisesti, mitä alku lupaili. Lyhykäisyydessään aikataulu meni pitkäksi (ei haitanut, jopa toivottavaa, niin ei tarvinnut jännittää, osuuko häät, häämatka ja muutto tyyliin samalle viikolle) ja viestintä olisi voinut toimia paremmin: sinä päivänä kun piti luovutuksen piti tapahtua, oltiin pihalla seisomassa ja ihmettelemässä, että kyllä on keskeneräisen näköistä ja ei täällä kyllä ketään ole. Urakoitsija oli unohtanut ilmoittaa, että hanke myöhästyi, muttei onneksi oltu muuttokuorman kanssa pihalla odottelemassa. Kosmeettisten pikkuvikojen lisäksi jotain pientä yllätystä on vähän väliä tullut, että on pitänyt ihmetellä ihmisten logiikkaa, ja isommilta konnuuksilta ollaan toistaiseksi säästytty. Varastotilan puute aiheuttaa meillä toistaiseksi eniten päänvaivaa, mutta sekin on tavalla tai toisella järjestettävissä ja isossa kuvassa ollaan oikein tyytyväisiä. Tonttikauppa tehtiin puhtaasti asuinympäristön fiiliksen perusteella, mitä siitä nyt ehti skannailemaan, ja tässä mielessä kävi törkeä mäihä – ollaan viihdytty erinomaisen hyvin, eikä todellakaan ole ikävä Jätkäsaareen. Jos nyt talo itsessään ja sijainti miellyttää, niin kokonaisuutta parantaa kyllä tajuttoman mukavat naapurit, se jos mikä tässä on huippua.

Vuonna 2018 on myös töitä paiskittu enemmän, mitä koskaan. Oli kyllä motivaatiotakin, sillä vaikka kuinka oli kaikki isoimmat hankkeet hoidettu, niin kyllä häihin sai upotettua aikamoisen summan rahaa. Ehdittiin olla päivää vajaa 2 vuotta kihloissa ennen pääpäivää, jota voisi pitää varsin hyvänä aikana säästää ja suunnitella kaikessa rauhassa. Itselleni kävi niin, että tietyt asiat (päivä, paikka) lyötiin lukkoon aika piankin, jota seurasi oleelliset hankinnat (puvut, sormus, valokuvaaja jne.) pienissä pyrähdyksissä, mutta ajan kuluessa alkoi kaiken maailman sälä ja silppu myös uuvuttamaan. Onneksi en siitä hirveästi jaksanut stressata ja tämän neuvon jaan mielelläni myös muille, sillä kukaan ei niitä juhlissa edes älyä katsoa, eikä jälkikäteen edes jaksa muistella. Kun juhlat on teidän näköiset, paikalla kaikki teille tärkeät ihmiset, hyvää ruokaa ja juomaa riittävästi, niin ei voi mennä pieleen. <3

Kulunut kesä oli ainakin helteiden puolesta parhaita, mitä on nähty ja niin läimäsi meillekin aamupäivän epävarmuuden jälkeen kunnon seksihelle. Edellisenä päivänä juhlapaikkaa koristellessa sattui satamaan huolella ja siinä, kun piha puroili, ei voinut kun toivoa aurinkoa seuraavalle päivälle, sillä olihan se vähän ankean näköistä. Sitä saatiin mitä tilattiin ja jos jotain muuttaisin, niin meikin tekisin itse, sillä tämä valui naamalta jo astuessani kirkosta pihalle, mutta sekin oli sivuseikka. Ainakaan ei kenenkään vieraan tarvinnut hävetä, jos oli vähän märkä kauluspaita, sillä tämä morsian oli itse uitettu. Nyt kun alan tässä paukuttaa muutamia kuvia meidän häistä, niin shout out menee jälleen vuoden hääyrittäjä valokuvaaja Petri Mastille:

Häämatkalle suunnattiin heti seuraavana maanantaina. Alkuun mielessä kävi enemmän kaukomatkakohteita, mutta molemmat halusi lähteä reissuun aika lailla heti häiden jälkeen ja valittiin kohteeksi ”lähellä oleva” Kreikan saari Santorini, minkä valkoisia kalkkitaloja & sinisiä kattoja oltiin ihailtu joiltain YouTube-videoilta tai jopa 15 vuotta sitten erään matkatoimiston ärrältä saatavasta oppaasta.

Santorinin vierailun arvoisista paikoista Oiaa peräänkuulutettiin maailman upeimmista auringonlaskuista ja juuri näistä somista tönöistä, niin haluttiin ehdottomasti sinne. Sesonki toki näkyi hinnoissa ja sinne ei kannata lähteä köyhäilemään (esimerkkinä aamiaisomeletit, kahvit ja appelsiinimehut kahdelta hengeltä yht. 65 €), mutta meille oli joka pennin väärti, jos lähtökohtaisesti kyseiselle reissulle kerran elämässä lähdetään. Jos Tallinnaa ja Tukholmaa ei lasketa, tämä oli Ruffen kanssa ensimmäinen ja toistaiseksi varmaan viimeinen kahdenkeskinen ulkomaan matkamme ja hyvin pärjättiin (tässä vaiheessa hyvä testaa..). Viikko vierähti ihanasti pelipaikoilla joko omassa ammeessa löhöillen tai käyskennellessä lähiympäristössä – vastanaineena jo se tuntui aika mukavalta. Tuo aika riitti vallan mainiosti pintapuolisen arvioinnin tekemiseen: Oia & Imerovigli ehdottomasti näkemisen arvoiset, muualla aika shitiä ja kitukasvuista.

Hyvä p(r)una kuuluu tottakai lomaan.

Mutta sen sanon näistä maailmankuuluista auringonlaskuista – kyllä ne on meillä täällä Suomessa. Itse en ole ainakaan koskaan ennen nähnyt lähellekään mitään yhtä maagista, mitä viime kesänä omalta mökkilaiturilta. Ei ehkä tarjoilla yhtä usein, mutta kun tarjoillaan, niin sanattomaksi vetää:

Jos omat häät käy omalle kukkarolle, niin kyllä ne käy kavereidenkin. Siihen häälahjaa, mahdollista majoitusta ja matkustamista juhlapaikalle, polttareista puhumattakaan. Mulle järjestettiin ihanat, tyylikkäät aikuisen naisen juhlat. Ei mitään nöyryyttämistä, lentokoneesta heittämistä tai örvellystä, vaan hyvin ainutlaatuista aikaa ihanien ystävien kanssa. Tässäkin mielessä mulla oli ihan mieletön vuosi, että häät toi mukanaan mukavia liitännäisiä, yhtään vähättelemättä muita ”arkisempiakaan” tapahtumia.

Miltäs elämä sitten Rouva Inkinä näyttää? Todella valoisalta. Näppärimmät sieltä varmaan ehti jo rivien välistä lukeakin, mutta jos kuvitellaan että elämäni isoimmat projektit on jos ei taputeltu, niin hyvin loppusuoralla, voin kertoa, että pieleen menee. Todellinen, elämänmittainen urakka meillä alkaakin näillä näkymin toukokuussa, kun täydennetään meidän perhettä yhdellä pienellä pojalla <3.

Täällä voidaan siis todella paksusti!