Vaikka kisat meni omalta osaltani ohi tältä syksyltä, takahuoneen puolella riittii puuhaa. Rumba alkoi Tampereelta, missä Laura, Katja ja Tiia lunastivat paikkansa SM-kisoihin sekä Oona samalla junioreiden maailmanmestaruuskilpailuihin Meksikoon. Onetskia piti hieman auttaa matkaan, sillä vaikka oli paperilla ohjeet, käytiin yhdessä hakemassa oikeat luomivärit sun muut sörsselit siveltimiä myöten ja illalla istuttiin Iso-Kuuselan meikkikoulussa. Hyvin meni tuksun opit perille, sillä kuulopuheiden mukaan Meksikon meikki oli paras mitä Oonalla on kuunaan nähty. :)

Tampereen karsintojen jälkeen mentiin Pajusille/Leivoille yöksi ja se olikin muistaakseni viikkoa ennen Piian ja Johanneksen matkaa Arnold Amateur Europeen, sillä muistan kun Piia keräili itseään viimeiseen vaparitreeniin ennen kisoja. Oltiin kesällä pienellä leirityksellä samalla reissulla kun käytiin Särkänniemessä, ja tuolloin Piia opetti seisomaan käsillä. Tää oli huippujuttu ajatellen noita mun traumoja vastaavaan puuhaan. Nyt alkokin sujumaan vauhdikkaasti, ihmekkös kun on hyvä opettaja! Eihän se päällä/käsillä seisominen onnistu noin vaan jos sanotaa et seisos nyt päälläs. Ei ollu kukaa ennen kertonut että helpottaa hiukan, kun jännittää päkin, pakarat ja kaikki. Kynttilänä pysyy! Sen jälkeen onkin tehnyt mieli (kokeilla) seistä harva se päivä, mutta on tietysti jäänyt kun avustajia ei ole ja niskoilteen alastulo ei hirveemmin houkuta. Näin sivujuontona, päästää asiaan eli Arskoihin: Piia teki parhaimman mahdollisen eli voitti sarjansa ja overallin. Voiton myötä Piia siirtyy ensi vuonna ammattilaiseksi ja tunnelmia on varmaan parempi kysellä Piialta itseltään, tätä on sen verta vatvottu että tyydyn tähän sanomaan HYVÄ KÄÄPIÖ, OON SUSTA YLPEE <3.

Fitness Expo –viikonloppu starttas olin ensin ajatellut kirjoittavani pitkän kaavan mukaan, mutta näin jälkikäteen se tuntuu todella typerältä, varsinkin kun oma osuuteni ei juuri siitä värin levityksestä kummentunut. Majailin Piian kanssa samassa huoneessa Seurahuoneella ja voin kertoa, että maininta mahdollisista laksatiivisista vaikutuksista Läkerol –askin kyljessä ei ole puppua! Aina pitää sattua jotain kamalaa että muistaa miksi on parempi pysyttäytyä erossa. :) Fitness Expo olikin Pro Elite Teamin osalta great success. 12:sta kisaajasta 10 SM-mitalia: 2 overallia, 5 kultaa, 3 hopeaa, 2 pronssia! Sarjojen voittajat lähetettiin Montrealiin MM-kisoihin, jonne olin lupautunut lähtemään huoltajaksi. Piian arska-voitto pisti suunnitelmat uusiksi siten, että SM-kilpailut olikin viimeinen amatööripuolella ja MM-paikan fitneksessä nappasi Essi.

Yleensä SM- ja KV-kisojen välissä on ollut muutama viikko (ainakin oman kokemukseni mukaan) palautua, mutta tällä kertaa lähtö tulikin nopeasti, sillä lähtö oli jo seuraavana torstaina. Suomen tiimissä oli mukana Jaani Inkinen, Johannes Leivo, Jaana Malytcheva, Milla Kelahaara, Essi Sarja, Henriikka Klemetti, Iina Levanoja, Camilla Back, Bettina Gräsbeck, Hanna Saario, Linda Paldanius ja Niina Pellikka sekä minä ja Minna huoltamassa. Tapaaminen oli lentokentällä ja Minnuli järjesti taas pientä draamaa alkuun nukkumalla pommiin, ottaessaan ylinopeussakot ja olemalla ainoa henkilö, jolla oli lentoliput, joista osassa oli viallinen linkki ja näin ollen lippu ei auennut. No päästiin Kanadaan saakka sen kummempia kommelluksia ja hupi alkoi paikanpäällä, kun kuljetuksista lentokentältä hotellille perittiin 30 € per matkustaja, niin nopealla matikkapäällä kävi suhteellisen kalliiksi. :) Montreal kun on ranskankielinen kaupunki, niin voitte arvata että meininki oli myös välimerellistä (=leväperäistä) ja vedätys on osa normikäytäntöä. Hienoa, että oltiin jo melkein kisahotellilla, kun meille ilmotetaan että ”kai te tiesitte että tämähän sitten maksaa..”. Kyyti tiputti meidät Sheratonille, jossa selviää, että meidän majoitus on Hiltonissa tien (=pari motaria ristiin rastiin) toisella puolella. Saatiin joukkue sentään jaettua huoneisiin, kun saimme puhelun paikalliselta kisajärjestäjältä, että on vartti aikaa toimittaa joku x K€ hänelle käteisenä mitälie maksuja. Siellä sitten Minnuli tyhjentää hotellin pankkiautomaattia 20 taalan seteleistä, jotka sitten ojennettiin Kummisetä-Joelle..

Lauantaina oli alkukilpailut ja koko päivä menikin kisapaikalla. Tuttuun tapaan sai odotella aika pitkään ennen kuin homma starttasi ja illalla saatiin varmuudella tietää, että Jaana, Camilla, Milla, Hanna, Iina, Jaani ja Johannes selvitti tiensä finaaliin. Sunnuntain finaaleita tuli Camillalle pronssia, Jaani ja Hanna 4., Jaana ja Johannes 5. sekä Milla ja Iina 6., maiden välisissä Suomi oli 7., joka taitaa olla ilmeisen hyvä sijoitus! Banketti oli kerrassaan huikea verrattuna, että koko viikon oltiin tarjoiltu suolatonta kanaa, riisiä ja kasviksia sekä keitettyjä kananmunia. Maanantaina huoneiden luovutuksen jälkeen käytiin porukalla syömässä ennen kentälle lähtemistä. Siellä sitten suunnitelma menikin uusiksi, kun Lufthansan lakon vuoksi ei päästykään noin vain Suomeen. Eivät suostuneet lennättämään meitä Müncheniin, sillä sieltä ei kuulemma ollut jatkolentoja eikä yhtäkään hotellia vapaana (vaikea uskoa). Vaihtoehtona oli antaa heidän reitittää meidät uudelleen tai mennä omatoimisesti junalla Münchenista Frankfurtiin ja yrittää päästä sieltä (unohtakaa), joten osa porukasta lähti samana iltana Lontoon kautta, kun taas jäätiin Jaanin, Johanneksen, Hannan, Millan ja Lindan kanssa yöksi HolidayInniin ja seuraavana päivänä Sveitsin kautta kotiin. Hyvin jaksettiin joku 4h hihitellä siellä kentällä, kun ei se mamselli palvelupisteellä saanut millään mitään aikaiseksi ja kaikki ihmiset ympäriltä kaikkosivat, kunnes oltiin varmaan ainoita kentällä. Mammalla kesti 2h purkaa meidän ryhmävaraus ja tunkea muihin koneisiin, liekkö tekivät jollain esimiesvahvistuksilla töitä, kun eivät nuo käytännöt hommat sujuneet sitten lainkaan.. Kun lennot oli viimein buukattu kysyttiin siltä aspalta että mikä HolidayInn on kyseessä, johon se vastasi että alueella on vain yksi. Kilometrin kävelyn jälkeen shuttlelle selvisi että niitä on useampi alueella, jolloin oli piru irti ja lähettiin juoksemaan Lufthansan tiskille ajatuksena heittää pieni rähinä. Oli vaikeaa saada siltä edes osoitetta paperille, mutta päästiimpä viimein hotellille ja syömään, mutta pisteitä ei kyllä heru. Johanneskin jäi ilman vouchereita. :(

Seuraavana päivänä onneksi homma rullasi ja tuntui, että oltiin Sveitsissä alta aikayksikön. Vaihtoaikaa oli tiukka 1h 15min ja turvatarkastukseen ja passintarkastukseen jumiutuminen aiheutti vähän tykytystä, mutta ehdittiin portille ja päästiin viimein kotio. Yllättävän hyvin toivuin aikaerostakin, kun keskiviikon jaksoi sinnitellä hereillä. Action ei kuitenkaan loppunut siihen, sillä seuraavana viikonloppuna oli FAST Sport Nutritionin tiimipäivä ja illalla Pro Elite Teamin päättäjäiset, jolloin perinteitä vaalien piti syödä niin että napa ruskaa.

Toiminallista treeniä uudella WFC:lla

Nyt olette taas kartalla ja voidaan elää ihan tätä päivää. Tältä vuodelta siis omat ja lähipiirin kisat on taputeltu ja hetken pystyy hengähtää.

Piuden offipipari

Blogi oli muutaman kuukauden telakalla ja nyt paluu sorvin ääreen. Toki tässä on kerennyt tapahtuakin vaikka ja mitä mutta on ilo kertoa, että hyvää kuuluu. Päällisimpänä varmaankin kysymys siitä, miksi en kisannut nyt syksyllä.  Moni tuntui luulevan niin loppuun asti ja lopullisen päätöksen kesken jättämisestä taisin tehdä 7 viikkoa ennen SM-kisoja. Syitä tähän oli mm. ennennäkemätön kortisolitasojen nousu muista syistä johtuen ja yksinkertaisesti ei pää kestänyt. Elämästä ei koskaan tiedä ja aina voi sattua jotain kamalaa kesken kisavalmistelun ja sen kanssa on vaan kestettävä, mulla ei vaan puhti riittänyt tällä erää työntää muita murheita huit helvettiin. Aloin oireilla siihen malliin, että samaa menoa oltaisiin pian oltu lataamossa (yöunet meni (ja kun ne menee, sitä alkaa pöntössä vispata ja pahasti) sekä unohdin syödä. Herrajumala mä en ikinä unohda syödä! Saatoin olla 8 illalla salilla ja miettiä kylläpäs heikottaa, kunnes tajuan edellisen aterian olleen lounas klo 11. Ihmekös tuo..) Toisekseen jos jotain olen takavuosista oppinut, niin tunnistamaan väsymyksen merkit. Olin koko kesän pitänyt maltillista kuntoa ja oikeastaan ensimmäistä kertaa ei ollut useita kiloja tiputettavana. Odotin innolla millainen kunto tulisi olemaan vain pienellä viilauksella, paino kyllä tippui mutta peilikuvassa ei tapahtunut mitään. Totesin, että tämä tie on käyty ennenkin; pikku rääkkäyksellä olisin varmasti päässyt lavalle ja tuskin olisi tarvinnut hävetä, mutta se ei todellakaan olisi ollut parasta Suvia. Keväällä mua motivoi silmittömästi esimerkiksi vatsalihasten piirtyminen esiin pikkuhiljaa (ei niinkään vaa’an lukemat), mutta nyt silmämääräisesti näytin kokoajan ”paskalta”. Siihen taivas niskaan niin ränni oli valmis. Pikku kriisin kohdatessa on kuitenkin aina mukava huomata, millä asioilla on oikeasti väliä. <3

Vaikka ’luovuttaminen’ korpesi, tiedän tehneeni oikean valinnan ja tapahtumat on kuitenkin hyvin nollattu. Uudet tavoitteet on asetettu ja tällä kertaa haluan hoitaa tämän offin fiksusti. Tarkoitus olisi saada aineenvaihdunta käynnistettyä niin, että lautasella olisi oikeasti ruokaakin ja ettei paino nousisi tuosta 10 kilosta vs. kisapaino. Haluan kuitenkin näyttää urheilijalta enkä possulta:). Lihastakin pitäisi saada, ja sen lisäksi ettei tuo 20 kg:n tiputtaminen ei ole mitään herkkua, siinä samalla saa syötyä kaiken mahdollisen kehityksen rippeetkin ja taas ollaan lähtöruudussa. Helkkarin typerää, mutta onpahan jotain opittukin.

Kisatouhuissa olen uinut syvissä vesissä, kun toimin viime vuoden malliin tiimin huoltajana Fitness Expossa. Kyllä oli taas ilo katsella kuinka Pro Elite Team niitti menestystä ja 12:sta kilpailijasta 10 SM-mitalia ja 2 overallia! Matka jatkui MM-kisoihin Kanadan Montrealiin ja näistä kahdesta voin suoltaa omat tarinani jos jotakuta ne suinkin kiinnostaa. Siihen asti: ”You are capable of more than you know. Choose a goal that seems right for you and strive to be the best, however hard the path. Aim high. Behave honorably. Prepare to be alone at times, and to endure failure. Persist! The world needs all you can give.”

Suurten kysymysten edessä ollaan, sillä seuraavien muutamien vuosien aikana tehdyt valinnat määrittänee pitkälti, millaiset näkymät on eläkkeellä. Vaikkei näitä ikävuosia (25) vielä paljoa olekaan, niin tänään kyllä heräsin ajatukseen ensimmäisen kerran että mitäs muuta olen saanut aikaiseksi kuin ns. paskan. Kaverit valmistuu korkeakouluista, menee naimisiin, pyöräyttelee vauvoja.. Mun meriitit onkin sitten ihan muualla. :) Korkeakouluun en mennyt, naimisiin en ole päässyt eikä jälkikasvua ’siunaantunut’, mutta hyvältähän tämä elämä näyttää ja suunta on vain ylöspäin. Äitini sanoi 50 vuotta täytettyään että tästähän se vasta alkaa ja sen kyllä huomasi (tekut Mupelle), sitä siis odotellessa! Nupun hbd to you alkaa myös muodostumaan perinteeksi, tällä kertaa oli viesti vastaajassa.<3

Väänsin nimmareitakin:)

Back in Denver Minnan syntymäpäivänä sain (toisin kuin päivänsankari itse) White Chocolate Grillin brownien. Ehtona oli Nooran vetämä jalkatreeni, jonka lupa oli tappaa. Alun selvisin jotenkuten hammasta purren takalistoa polttaessa, mutta tuntuma oli kohillaan ja sekös motivoi kun peilistä näin että mulle kasvoi pakara. Loppuhuipennuksesta ei voi sanoa ihan samaa; vedettiin rengasta ja kelkkaa etu- ja takaperin sekä tehtiin askelkyykkyä sun tiesmitä parkkipaikalla. Ei auttanut kuin hymy pyllyyn Nooran kailottaessa vastaan tullessa että ”Winners never quit, quitters never win.” Liikepankkiin jäi kuitenkin muutama hyvä vippaskonsti ja niitäkös olen tässä soveltanut, olen jälleen päässyt askelkyykkyjen makuun oikeen bigtime. Jako on pysynyt samana, mutta tässä uutta ohjelmaa odottaessani olen kyllä tehnyt vähän fiiliksen mukaan ja kaivanut myös vanhoja treeniohjelmia. Mukavaa vaihtelua ja sitä taas kipeytyy eri lailla!

Toissa viikonloppuna meillä oli pitkästä aikaa tiimipäivät. Minna oli järjestänyt meille telinejumppaa lauantaiksi ja etukäteen tiesin, että tämä tulisi jälleen olemaan henkisesti rankka koitos ja sen jälkeen musta tuskin olisi yhtään mihinkään, joten päätin mennä aamulla treenaamaan jalat. Alkuvuodesta järjestetty telinejumppa olikin sitten ensimmäinen kerta ala-asteen jälkeen. Käsittämätöntä miten syvät traumat silloinen liikunnanopettaja on mulle aiheuttanut ainaisen nokkimisen lisäksi sillä, että kielsi mua tekemästä mitään koska olin lihava, eikä kukaan jaksa ottaa mua kiinni jos satun horjahtamaan. Olin meinaan jo tatamin reunalle astuessa lievästi ilmaistuna paniikissa ja kärrynpyöriä tehtäessä ei itku ollu kaukana. Saatiin kunnon loppushow kun päästiin trampoliinille! Pienten kämmien kautta heitin kuitenkin sekavan voltin patjalle ja sitten oli hanat auki – pystyin, onnistuin, osasin. ”One of the greatest discoveries a man makes, one of his great surprises, is to find he can do what he was afraid he couldn´t do.”Epämukavuusvyöhykkeillä edelleen liikuttiin, mutta ajatus toisesta kerrasta ei ollut enää niin karmaiseva. Nuppi oli sekasin kaikista kuperkeikoista ja vaikka saattoi silmät jossain vaiheessa kostuakin, klaarasin hyvin siihen asti kunnes piti seistä päällä/käsillä. Joonas ihmetteli et mitä oikeen tuhisen, no tuhisin ”I suck” ja mietin et olis kerranki kiva tehdä jotain, missä olen oikeasti hyvä. Tämä toteutui ainakin osittain seuraavana päivänä Pyynikin portaissa, minne mentiin aamusta juoksemaan. Kyllä aina lenkki menee, mutta nyt olis hinku päästä oikeen loistaan! Kyllä sen tässä kesän aikana keksin vielä.

Loppuun vielä Juhannukseni kuvina. Se menikin kolmen K:n merkeissä ja nyt en pysy kylmästä, kohosta ja kompressiosta:

Ensimmäisenä piti istua kauhakuninkaan kaivinkoneen rattiin ja hurauttaa sillä ladon taakse kaivamaan kuoppaa. Työ vaati kylmiä hermoja ja vakaata kättä, mitä minulla ei tunnetusti ollut, joten jäi kivi nostamati.

Ajatus vesijetistä ei sään vuoksi juuri houkuttanut, mutta tämä oli taas näitä elämän suuria kysymyksiä; yleensä ihmiset katuu sitä mitä jättää tekemättä. Ensiksi tyydyin olemaan kyydissä (onneksi sanottiin että otappa vyötäröltä hyvin kiinni, sillä muutoin oltaisiin heitetty mallikas takaperin-kuperkeikka tangentin suuntaan) ja totesin että onhan tämä hullujen hommaa, mutta seuraavana päivänä oli pakko päästä itse rattiin ja se oli samaten urku auki. Siinä ei enää pikku viima tuntunut missään ja pojat katteli laiturilta ’kunhan ei vaa sattuis mitää’. Ei sattunut. :)

Pakollinen juhannuskyrsä, on vähällä että on sinapit rinnuksilla.

Sitten oli vielä – ah – Corvette. Kivasti yskähti ja tapojen mukaan piti lähteä kylille polttamaan kumia. Lähti grilliltä ku hauki rannasta, sinne jäi bensalenkkarit haistelemaan pakokaasuja. :) (vitsivitsi)

Pikku-Lullers sai muistoksi hotspotin ja tällä mennään seuraavat 10 pvää :( Kyllä musta vielä hyvä kummitäti tulee! Piia kysy joskus onks Lulu vähän kehari ja tätä kuvaa ku kattoo ni kyllä se taitaa pikkuisen olla, toinen silmä kivi toinen lintu:)))

Peace.