Hyvä herätys vasten kasvoja on huomata itsessään sellaisia piirteitä, jotka rekisteröi todella ärsyttäviksi. Case-esimerkkinä sellainen juttu, johon itsekin valitettavasti aina loka-tammikuussa väistämättä sorrun; valittaminen ja jestas se on raivostuttavaa. Pieni avautuminen silloin tällöin sallittakoon, mutta jos et ole johonkin elämässäsi tyytyväinen niin voi joko valittaa tai tehdä asialle jotain, on kait itsestään kiinni kumman valitsee. Hetken kestää ikävää, mutta sitten itselläni koettaa väistämättä päivä, jolloin kyllästyn vellomaan itsesäälissä ja päätän taas kasvattaa selkärangan (se oli eilen se, kevät se vaan jaksaa yllättää joka kerta).

Olen aika monessakin suhteessa merkkiuskollinen ja kun saan jonkin päähänpinttymän, loppuviimetteeks mun on pakko saada se. Nyt olin (kuten viimeksi tuli mainittua) pitkään pohtinut Macbookin hankintaa ja niinhän siinä sitten kävi, että nyt olen yhden uuden onnellinen omistaja ja sillä tiellä lopun ikääni, sillä skulaa keskenään podit, padit, touchit ja phonet. Enää puuttuu watch ja enköhän senkin hanki vielä ihan hankinnan ilosta.. Nyt on siis motivaatiota hoitaa koulujuttuja ja ties mitä, sillä onhan tämä nyt hieno, vielä kun oppii käyttämään. Jos joku väittää, ettei materia tuo onnea, niin voin kertoa että TUO AINAKIN MIELIHYVÄÄ! Koska välineet on nyt kunnossa, ajattelin vääntää pientä kisaraporttia Columbuksesta Arnold Classicista, missä IFBB Prot Minna Pajulahti ja Piia Pajunen kisaavat viikon päästä eli jos paljas pinta ja lihakset kiinnostaa, niin virittäytykää tälle kanavalle. Win-win, kaikki voittaa. :)

Viimereissulta Dallasista

Noniin ja nyt hienosti törmättiin heti teknillisiin haasteisiin! Oon ennestään joutunut photoshopilla pienentämään kuvia, jotta ylipäätään saan ne nähtäville blogiin. Tähän piti tulla Piuden kuva, mutta se ei mahdu kokonsa puolesta. Mitä teen?! Saanko jollain Macbookin ohjelmalla muutettua resoluutiota niin, että saatais vähän väriäkin tänne? 

Lisäksi mun on iloittava näistä pienistä arjen pikakorjauksista, sillä kulunut syksy ja talvi ei vaihteeksi ole ollut kaikkein helpoin, jos nyt lähdetään siitä että polvivaivat alkaa riittää. Vedin tuossa noin 70:lle silmäparille elokuvamaiset pannut, kun olin hipsimässä koroissani läppäri olalla ja laatikot käsissä seminaarihuoneeseen, kun löysin ruuvin lattialta. Siinä oli työmiehiä kiinnittämässä listoja ja ilmeisesti välineet vähän levällään, kun lähdin yhtä liukkaasti kuin talonmies jäiseltä peltikatolta tangentin suuntaan niin mallikkaasti, että helminauhakin katkesi ja levisi pitkin lattioita. Siinä vaiheessa en tiennyt pitikö sattua vai hävetä enemmän (kallistuin jälkimmäiseen), mutta onni onnettomuudessa että tavarakasan takia en voinut ottaa käsillä vastaan, sillä ne olisi nyt poikki tai pari tuntia myöhemmin yleisöä olisi ollut noin 350 henkeä. :) Niin sitten tuli reissua lekuriin ja kävin kuvauttamassa polven kun rutina oli aikamoista. Tuomio oli ”hyvänlaatuinen vaurio”, mitä se sitten tarkoittaakin, jonka pitäisi lähteä siitä senkus rasittaa. No olen tehnyt työtä käskettyä ja voin kertoa, ettei ole hävinnyt mihinkään. Pahan kierre on myös aikamoinen, sillä kun yhteen paikkaan koskee niin toista joutuu varomaan ja yhtäkkiä on koko akka niin kierossa, että pipokin pitää ruuvata päähän. Treenit on siitä syystä ollut sellaista paukuttelua, mutta pakko on jotain saada tehtyä. Kyykkyyn ei kykene ja raskain on suorin jaloin mave, mutta niillä mennään mitä on annettu. Jos jotain hyviä puolia täytyy etsiä, niin ainakin olen yrittänyt hullun lailla keskittyä hermotukseen ja miettimään millä teen, eikä sekään huono ole. Pääasia on, että on hengissä, pää ei ole puurossa ja pystyy liikkumaan, millään muulla ei sitten olekaan väliä.

Mulla on myös tapana aloittaa jutun kertominen selvittämällä taustat niin perusteellisesti (valitettava sukurasite), että unohdan aina sen varsinaisen pointin. Se nyt on kuitenkin selvää, että pelkkä ajatus lomasta tekee niin höpöä, että voi tulla vaikka taivas niskaan enkä ole millänsäkään. Yritän pitää itseni tällä kertaa pois parrasvaloista, sillä näitä kämmejä on sattunut tässä kontolleni enemmän kuin tarpeeksi.

Teistä en tiedä miten Ystävänpäivänne alkoi, mutta itse sain ruusun. Rötväsin aamutakissa sohvalla kahvia juoden katsoessani samalla uutta koukkuani, Breaking Badia kun yllätettiin täydellisesti. No ne on pienet eleet, kun tajuaa mikä on oikeasti tärkeää. Olen pitänyt vaihteeksi hiljaiseloa kirjoittamisesta, kun on tuntunut että 80 % ajasta on enemmän valitettavaa ja eihän sellaista jaksa kukaan lukea. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän uskon että alan kärsimään vahvasti kaamosmasennuksesta, sillä en ole moneen kuukauteen nähnyt kunnolla päivänvaloa, kun viikonloppuisinkin on niin sumeeta ettei eteensä näe. Nyt on kirkasvalolamppu, olkoon sitten somatiaa, että se toimii. Oon myös saanut päähäni, että tarvitsen uuden kannettavan kun nykyinen on jo niin hidas eikä akkukaan kestä, että tarvitsen ehdottomasti Macbookin. Vielä en ole päättänyt että pitäisikö valita värin ja painon mukaan vai oikeasti katsoa vähän niitä ominaisuuksiakin ja aikaani olen kuluttanut siihen, että todistelen itse jatkuvasti (itselleni ja muille) miksi se tulee hankkia. Kommentteja?

Kuvankäsittelytaitoni vaatii vielä vähän jalostelua

Mitä uuteen vuoteen kuuluu, niin oikeastaan pelkkiä hyviä asioita. Yhteistyökumppani vaihtui Fitnesstukkuun ja on tosi kivoja projekteja tuloillaan. Kaksi viikkoa vielä töitä ja sitten pidän talviloman, enkä parempaa katkaisua voisi toivoa: lähden Minnan mukaan Columbukseen! Kolmen vuoden jälkeen on kiva mennä uudestaan Arnold Sports Festivaaleille vaikka tällä kertaa huoltohommiin – Minnaa ja ehkä myös vähän Piiaa :). Oma taipaleeni Pro Elite Teamissa on kestänyt tänä keväänä 5 vuotta ja vaikka rooli on vaihtunut kisaajasta huoltajaksi, äiti Maaksi ja takaisin, niin voin sanoa että kulunut aika on ollut elämäni parasta juuri ihmisten takia. Ihanaa Ystävänpäivää! <3

heart-shaped-heads

Olen herkkä ja intuitiivinen ihminen, jonka aivoituksia on vaikea seurata, koska olen arvaamaton ja monisyinen tapaus, jota ohjaa tunteet ja luontainen nöyryys. Tämän ”monipuolisuuteni” ansiosta olen varmasti arjessa hankala, sillä stressiähän revin milloin mistäkin ja nyt prepillä oli pakko lähteä kotoa pakoon, sillä jossei mikään muu ahdistanut niin vähintään tekemättömät kotityöt. Kyllä oli niin helppoa kun äiti hoiti koko talouden! Rufuksella onkin siis ollut vähintäänkin kestämistä tässä syksyn mittaan, mutta jotain olen onnistunut tekemään oikeinkin, sillä koskaan en ole tuntenut oloani yhtä rakastetuksi:

Vielä kisaviikolla kävin koululla heittämässä muutaman presentaation ja lähestyvän talven huomaa siitä, että iho on kuiva kuin beduiinin sandaali ja pimeys laskeutuu kohtuu aikaisin. Klo 20.30 kävelin koululta juna-asemalle ja tuli kotona mainittua, että oli niin kuumottava matka, kun pikku metsäpätkää eikä katuvaloja ja alkoi mielikuvitus tehä temppuja siinä määrin, että kuvittelin kokoajan jonkun mönkivän sieltä pusikosta kimppuun. No selvisin juna-asemalle, mutta oli sielläkin sen näköistä kulkijaa ja kiitos kaikkien lööppien, tuli sanottua ettei napostele kursseille mennä kun pelottaa iltaisin. No tällä viikolla sain lahjan nimeltä turvasumute; kyse on siis (täysin laillisesta) kapineesta josta lähtee hitonmoinen ääni ja tarvittaessa sylkäisee ”oikeuttamattomasta päällekarkauksesta” väripatruunat päälle. Olin aivan kyynel silmässä. <3

Kävin tänään moikkaamassa pikkuprinsessaani ja samalla tsekkaamassa Mauritzion uudet kotikulmat. Käytiin katsomassa Aleksis Kiven kuolinmökkiä ja siinä lenkin lomassa keskusteltiin, miten paljon jo pelkkä asuinpaikan ympäristö vaikuttaa mielen vireyteen, jo ihan siitä lähtien missä ruokakaupassa asioit. Musta on tullu tässä suhteessa aika tarkka, sillä en todellakaan tykkää kuumotella turvallisuuteni puolesta – parempi olla yli varovainen kuin ajatella, ettei mulle kuitenkaan käy mitään. Olin eilen Messuskeskuksessa FASTin osastolla maistattamssa huikeita uutuustuotteita ja matkalla sinne, klo 9.30 lauantai-aamuna spora täyttyi dekuista ja mun Kallion vastarinta vahvistui entisestään. Samaten olen jonkun vastaavan yleistyksen aikanaan vetänyt Itä-Helsingistä ja kierrän sitä edelleenkin kuin pappi bordellia. Onneksi näitä ennakkokäsityksiäni myös rikotaan; kävin katsomassa veljeni aka. Vallilan valaan uutta asuntoa ja sen lisäksi että on liikenneyhteyksiltään todella pelipaikoilla, on ympäristöltään idyllinen ja puissa visertää keväisin kuulemma siihen malliin, että on kuin lintupönttöön menisi. Mikäs nuoren miehen on siellä asustaa, mutta äitini kielsi minua koskaan ostamasta 1. kerroksen asuntoa, koska saan kuulemma helposti jonkun kyylän.. Että mistä tämä vainoharhaisuuteni?

Nyt ennen kuin toivottelen teille hyvää yötä ja nati nati, niin kerron että olen löytänyt stepperin! Tähän asti olen pitänyt sitä yhtenä suurimman luokan kusetuksena – miten muka pikku koipien ojentelu voi missään tuntua – mutta ensimmäisen kerran jälkeen mulla oli takaosasto niin tulessa parin minuutin taplaamisen jälkeen, olin tietenkin lyönyt vastusta sillä viisiin etten kehdannut sitä laskeakaan ja tein rehellisesti kuolemaa. Nyt on alkanut jo tottua ja en tiedä tähän hetkeen mitään parempaakaan keinoa lämmittää takareidet ja pakaran, kokeilkaapa! Nyt alkaa meinaa jo polvien naksuminen hellittää ja kyykky pikkuhiljaa sujumaan, mutta lonkka kipuilee vieläkin. Kyllä sylettää tajuta, että ikä alkaa tässä(kin) suhteessa näkymään ja palautuminen ei käy tuosta vain, johan tässä on 3 viikkoa mennyt. Onneksi en juo, millaisethan olot siitäkin seuraisi..