On jälleen vierähtänyt niin hävyttömän pitkä aika, että omaatuntoani puhdistaakseni on pakko kertoa mitä kuuluu – halusittepa tai ette. :) Kisakausi on tältä vuodelta paketissa ja nythän kävi niin, että meriiteillä ei juhlita. Karsinnoista jäi käteen 5. sija ja SM:istä 7. Toki ensimmäinen ajatus oli, että näinkö en Suomessakaan enää pärjää, mutta kuvat nähtyäni sitä oli helppo hymähtää että oltiinhan sitä auttamatta vajaita. Asia on siis sikäli ok, hauskaa vain huomata miten herkästi sitä itselleen sokeutuu: juuri kun alkaa pitämään ulkonäöstään, niin sitä ei älyä että lavavalothan ei anna armoa. Tänä syksynä mulla ei missään vaiheessa ollut ”pieni” olo ja kyllä sitä aika rotta pitäisi olla. Taso on koventunut alkuajoistani huomattavasti ja sehän on ainoastaan positiivinen juttu – en ole varmaan koskaan ollutkaan niin kireä kuin pitäisi ja tahtotila saavuttaa jotain on edelleen kova.

Jaana sen sijaan riipas sellasen kauden että oksat pois! PM I + overall, NWC I + overall ja PRO-debyytti siihen päälle. Aijettä<3

Retun kanssa messuillakin

Ja Miltsi :)

Toki valehtelisin jos väittäisin, etten ole muutamaan kertaan ruoskinut itseäni ajatuksella, että miten hemmetissä en päässyt vaadittavaan kuntoon – olinhan mukamas hyvissä ajoin liikkeellä ja ajattelin, että tämä preppi on osaltani fiksuiten hoidettu. Tämä ei oikein ole vieläkään pieneen päähäni mahtunut, aina voi analysoida-anaalisoida ja yksi merkittävä tekijä on todennäköisesti ollut se, että mulla on ollut liikaa kaikkea meneillään ja tuloksena on ollut ähky. Katsoin juuri, mitä olen viimeksi sepustellut ja kyllä sieltä oli havaittavissa aika paljon ruikutusta päivärytmiin ja vähäiseen uneen liittyen. :D Itse olen kuitenkin valintani tehnyt ja vuorokausi on yhtä pitkä kaikille – se siitä ja toivottavasti paremmalla menestyksellä ensi kerralla. Olen myös äärimmäisen kiitollisen saamastani palautteesta!

Palautuminen on sujunut loistavasti sikäli, että syksy on täynnä mielekästä puuhaa muistutuksena siitä, että muutakin elämää on. Lähdettiin heti SM-kisojen jälkeen maanantai-aamuna Piian, Johanneksen, Jaanin, Reetan ja Juhon kanssa Barceloonan viikoksi makustelemaan. Meillä oli huikea kämppä aivan pelipaikoilla, josta pääsi tepsuttelemaan joka paikkaan. Reetta oli etukäteen tehnyt meille plänin mikä oli ihanaa, niin ei tarvinnut paikan päällä alkaa pohtimaan. Vertaistuki oli parasta laatuaan ja sitä oltiin heti reversen kulmassa kiinni eikä treenitkään jääneet. Perjantaina annoin itselleni luvan täyttää mahaani paikallisten herkkujen antimilla ja kyllä vaikutti niin positiivisesti mielialaan ja vauhtia piisasi.

”Haistakaa paska ja jäätykää”

Loma oli siis enemmän kuin paikallaan. <3 Toki rahaa meni enemmän kuin laki taas salli, mutta kerrankin en sortunut siihen, että ostan vain koska on olevinaan niin halpaa. Nyt siis tein vain järkiostoksia ja sijoituksia, voi tätä materian onnea! Oli ihanaa käydä tyttöjen kanssa ostoksilla, koska sieltä tuli heti välitön palaute jos jokin riepu näytti kaameeltaa. Vastaavasti lupauduin Reetan seuraksi lähtemään Sephoralle tarkoituksenani vain jaloitella, mutta reissun jälkeen olin 200 € köyhempi ja kädessäni pussillinen meikkejä, jotka pitäisi kuulemma kuulua joka naisen tarvikelaukkuun. No nyt minulla on ne ja tässä käytön opettelemisen ohessa en voi muuta kuin todeta, että laadusta kannattaa maksaa ja halvalla saa usein paskaa – naamavärkki on omaan silmään niin eri näköinen että oli joka pennin arvoista.

Kroisokset

Kyllä söin ne

Tästä ei muona tuorene

Söin silmillä

Siinä se nyt on – maailman parhaaksi äänestetty suklaakakku

Porukka koolla

Arki kuitenkin aina koittaa ja tässä yritän hoitaa hommani kunnialla. Punttitreenit ovat edelleen menneet aika kevyesti pumppaillen ja tuntumalla. Varmaan jonkin sortin stressikin purkautuu, kun nyt sattuu ja särkee maan joka niin paikkaan. Polvet natisee, lonkat paukkuu ja olkapäät muljuu – jossei mikään näistä niin kammottava suonenveto iskee jalkapohjaan. Liekkö jotain luulosairautta (sekään ei olisi mitään uutta), mutta päätin nyt ottaa varman päälle ettei nyt vaan satu mitään vahinkoa. Nyt olen yrittänyt siirtyä pajalle suoraan töistä mikäli vain mahdollista, jotta voisin illan rauhoittaa kotona muihin hommiin ja taata itselleni paremmat yöunet.

Nyt ei pantaakaan enää kiristä – kiitos ja anteeksi.

motivaatiovalas, kiitos Jumppa<3

Viime viikonloppuna alkoi tossu totisesti painamaan. Aika hyvin, että se tapahtui vasta kolme viikkoa ennen kisoja, sillä kait se on siinä vaiheessa jo ihan sallittuakin, että himppasen kiristää. Mua on ärsyttänyt niin suuresti, ettei mulla yksinkertaisesti riitä aika kaikkeen, mitä haluaisin tehdä ja se ilmenee siten, että turhaudun itseeni. Esimerkiksi mua kirraa suunnattomasti se, että olen laiminlyönyt jotain todella tärkeää, kuten kehon/lihasten huollon. En ole tänä vuonna käynyt varsinaisesti hieronnassa kertaakaan (mitä nyt Rufus on kotona kaivellut  joitain välejä plus äsken hieroi selkäni. Onneksi ollaan tuttuja, koska mähän itkin vuolaasti; kivusta ja siitä että olen itse tämän aikaansaanut), en venyttele enkä putkirullaile koska ”mulla ei ole aikaa”. Ärsyttävä tekosyy, mutta itseasiassa jos miettii mun päiviä, niin olen joko aerobisella, matkalla töihin/töistä, töissä, matkalla salille/kotiin, salilla, kokkaan. Yllättävästi tähän kaikkeen saa aikaa käryämään, sillä herään aamulla 4.30 ja pääsen nukkumaan useimmiten vasta 23 aikaan. Siitä voi laskea, että yöunet on aika vähissä viikolla, joten ainoa rako missä ennätän nukkua on viikonloput.

Ja lihashuolto ei ole se mistä kannattaisi karsia. Varmasti jokainen urheilija on kokoajan jossain kestojumissa ja voin vain olla kiitollinen, että olen saanut kohtuu terveenä treenata kokoajan. Mulla on kropassa tiettyjä ongelmakohtia, josta rasva lähtee aina viimeisenä ja tulee ensimmäisenä. Nyt sitten ajattelin kokeilla jotain, mitä en ole koskaan ennen testannut, eli kävin happihoitolassa, jossa lihaskalvoja avattiin imukupin avulla. Ensimmäinen 30min oli kivaa, sillä makasin tiukassa paketissa kääreissä, mutta Jeesus se kalvojen availu sattui, kun päästiin mun etureisiin. Ei ihme ettei mikään nestekierto siellä toimi jos kalvot kirraa ja tulos olikin silmin nähtävissä!

Vastustuskykyä!

Lupasin kirjoittaa treeneistäni ja syömisistäni näin lähempänä kisoja, muttei mulla itseasiassa taida olla mitään lisättävää aikaisempaan, heh. Jkl on 10. kisani ja kun oikein miettii, niin aika samalla kaavalla ovat kaikki preppini menneet. Mulla on toki aina ollut tahtotila, että voisin syödä enemmän ja tehdä vähemmän, mutta se nyt ei vaan kohdallani tunnu toimivan, joten mennään sillä mikä toimii. Miksi sitä ’hyväksihavaittua’ muuttamaan.. Ruokaa on siis vähän, mutta jos jotain olen tässä vuoden aikana oppinut, niin ilmeisesti pärjäänkin hyvin vähemmällä. Pääsin Tampereella piipahtamaan tiistaina ja se päivä oli niin voimaannuttava että<3. Osittain johtuu ehkä valtavasta ämpärillisestä riisipuuroa, jolla kirmaan sitten loppuajat. :)

Treenaajana olen kyllä kehittynyt paljonkin parin vuoden takaiseen (tai viiden) ja saanut pidettyä vielä (minulle) hyvät painot sarjoissa. Voimatason dramaattinen pudotus on aika masentavaa ja olen iloinen ettei siitä ole tarvinnut hirveästi kärsiä, vaikka toki suoraan sanottuna paskoja päiviäkin on ollut. Takavuosina olen myös liikuskellut enempi mukavuusvyöhykkeillä ja yrittänyt luistaa hommista, jotka tuntuvat epämiellyttäviltä. Hyvä esimerkki on vatsalihakset, joita olen hinkannut tässä pitkään ja hartaasti vähintään 3 krt viikossa. Olen huomannut, että jalkatreeni sujuu paljon paremmin (pakko tehdä vatsat heti alkuun), kun pysyy paketti hyvin kasassa. Toinen juttu on, että kun vatsoista luistaa, niin niiden tekemisen aloittaminen on karmaisevaa, varsinkin kun itsellä tattara kertyy eritoten alakroppaan niin silloin jalkojen nostot ei oo mitään nannaa. Mutta hyvin treenattu päkki on kyllä motivoiva! Vaikkei ihan Pajusen genetiikkaa olekaan, niin omat palani ovat myös ihan hyvän malliset, syvyyttä vaan lisää ja täytyy ensteks dietata ne esiin.. :P Toinen juttu liittyy intervalleihin. Tasainen jyystö on niin aikaavievää puuhaa ettei mulla ole ollut vihtoehtoja, mutta oon oppinu suorastaan nauttimaan kun räkä lentää ja henki vinkuu.

veemäistä tankojumppaa, Rufuksen spessua

Mitä kisoihin tulee, niin en ole sisäistänyt, että ne ovat jo parin viikon päästä. Kaikki valmistelut tekemättä mikä liittyy huoliteltuun ulkonäköön, paitsi ihoa olen hoitanut ja se onkin pysynyt kohtuu hyvässä kunnossa. Kiitos tästä Puhdas+ collagen creamille, tuoksuu ja tuntuu niin hyvälle, ettei pysty mennä nukkumaan ennen rasvan luttausta. Ihanaa myös, etten enää haise pelkälle apteekille, sillä nahkani ei kestä mitään tuoksuja ja perusvoide on ollut tähän asti ainoa vaihtoehto. Lisäksi lomasäät ei ollut omina vapainani oikein kohdillaan, niin päätettiin riipasta ja ostaa matkaa Barceloonaan! On lähdössä niin huikee poppoo että tätä ennätän vielä fiilistelemään, mutta hyvä aloittaa myös ihon valmisteleminen aurinkoon sisäisesti, ettei käy hietsut!

Viimeiset pari mun viikkoa on ollut niin täyteen ammuttu, etten ole kertaakaan ennättänyt heittäytyä sohvalle botslojoon. Ensinäkin koulu alkoi orientaatiolla sillä viikolla, kun muutto siinsi edessä, joten en oikeastaan ehtinyt muuta kuin käydä kotona nukkumassa. Yritin siinä sitten häthätää heittää tavaroita laatikoihin ja järjestellä minkä ennätin, mutta eihän koskaan mikään suju kuin vettä vaan. Oltiin tosiaan sovittu muuttopäiväksi lauantai, kun vaihtokumppani laittoi viestiä, että sopiiko jos aloitellaan jo perjantaina. Tässä sattui pieni väärinymmärrys, sillä vastasin että aloitellaan vaan ja kuvittelin tuon aloittelun olevan jotain pesukoneiden raijaamista ja varastohäkkien vaihtoa. Noh, koitti perjantai ja iltapäivällä sain viestiä, että naapuri tyhjentää kämppänsä nyt ja voidaan viedä suoraan omat kamamme sisään. Pieni paniikki iski kun tajusin, että meidän muuttoapu oli sovittu seuraavaksi päiväksi, mulla oli vielä tentti illalla ja pääsisin vasta 19.30 nurkilla puuhiin. Siinä sitten polvirukouksiin onneksi vastattiin ja apu saapui. <3

Voitte arvata, ettei se tentin tekokaan oikein lähtenyt lentoon, sillä takaraivossa oli kokoajan että mun pitäis olla nyt fyysisesti aivan jossain muualla. Kävin näyttämässä, että MS Office on tuttua kauraa, mutta alkoi heti masentamaan kun siellä olikin 2013 englanniksi ja minä olen tottunut käyttämään 2010:ä suomeksi. Ruinasin toki, että saan vaihtaa kielen, mutta toinen ongelma mitä minulla ei ennen kouluaikoinani ollut: enhän mä millään kestä kolmea tuntia käymättä vessassa välillä! Eli muuttopaniikin (kaikki siivous tekemättä) ja täyden rakon lyömätön kombo aiheutti sen, ettei mulla ollut aikaa miettiä liikaa ja sehän meni läpi niin että heilahti ihan hyvillä arvosanoilla ja voin vain todeta, etten turhaan ole wordin asiakirja-asetteluja väännellyt..

maisemanvaihdos, kelpaa!

Sieltä sitten kauheeta kyytiä kotiin, jossa oli jo täys pöhinä päällä. 22 jälkeen istuttiin uudella parvekkeella ja huokaistiin helpotuksesta – ohi on, enää tarttee purkaa. Kisoihin on enää vajaa kuukausi aikaa ja mietin etukäteen, että väsymys saattaa jo himppasen painaa. En tiedä millä helkatilla sain itsestäni niinkin paljon irti, että sykin 3 pv ja maanantai-iltana oli kaikki kondiksessa! Olo on niin puhdas, kun on saanut kaikki tavarat pyöräytettyä ympäri ja nyt ei kaapeissa loju mitään vanhaa tai käyttämätöntä (taas on kirpparireissu tulossa). Lisäksi tiedän prikulleen missä mikin tavara on (toki joudun kokoajan vastailemaan kysymyksiin ”missä”), mutta pääjehuna huseeraamisen paras puoli on nimenomaan se, ettei toinen pääse laittamaan esimerkiksi kahvimukeja vallan väärään kaappiin. Lisäksi siivoaminen on aikas kuluttavaa puuhaa, mikäli jotain voi päätellä kaventuneesta naamavärkistäni, eikä ole ollut aikaa pahemmin stressailla, niin sehän näkyy. Aloittaessani tekemään jotain, tapanani on tehdä se täysillä eikä ikkunanpesukaan ollut poikkeus. Amatöörinä ranttuja jäi parvekelaseihin niin paljon, että oli pakko pestä ne kahteen kertaan ja kun makkarin ikkuna sisäpuolelta oli viimeisenä jäljellä, Jaani tartutti epätoivon muhun sanomalla että ”meinaatko saada ton yhtään puhtaammaks ku se nyt on”, niin heitin handlaarit tiskiin että selvä, olkoot. Vanhempani olivat suurena apuna koko viikonlopun ajan ja viettivät jopa hääpäiväänsä kiinnittelemässä meille lamppuja ja porailemassa reikiä. Ihmettelin, kun minua pyydettiin kokoajan katsomaan että onko nyt kohillaan, mutta isäni pääsi 28 avioliittovuoden kokemuksella sanomaan, että parempi se on aina tarkistaa niin eipähän tule sanomista. Oppia ikä kaikki :)

Tulevat ajat vaativatkin minulta sitten mestarin ajankäytönsuunnittelutaitoja, niitähän minulta ei onneksi puutu. Itse organisoin, järjestelen ja suunnittelen (ehkä liikaakin) etukäteen ja huomaan, ettei hermoni kestä, kun joku toinen ei tee niin. Ensimmäisen 5 h:n koulupäiväni olisi voinut puristaa max. 3 tuntiin ja ajattelin, etten varmasti ole ainoa, jolla on muutakin tekemistä kuin istua kahvilla ja odottaa. Onneksi nyt alkaa homma selkiytymään ja rytmi löytymään. Aamulenkit olen juuri ajankäytöllisistä syistä suorittanut siten, että lähden kävelemään työpaikan suuntaan ja hyppään matkalta julkisen kulkuneuvoneen kun timma on tullut täyteen. Ilmat ovat pidelleet joten mikäs sen mukavampaa kuin porskuttaa pitkin Töölönlahtea. Harmi vain, että vaikka kuinka olen helsinkiläinen, mun ”oikaisut” on mennyt sen verran vikaan, että radan varren seuraamisen sijaan painelin menemään minkä kerkesin ja heräsin Linnanmäen takaa Vallilasta että voi p… Ei muuta kuin kannat ympäri ja kohti Pasilaa. Seuraavana päivänä ajattelin että samaa mokaa en tee ja oikein keskityn. En tiedä mitä hemmettiä kävi, sillä sitten seikkailin kasvitieteellisessä puutarhassa ja kirosin, kuinka asemalle on taas pitkä matka. Ja kolmantena päivänä menin sitten uimastadikan takaa – pieleen meni taas, mutta kaloreita käryää.

klo 5 vielä kohtuu hämärää

Pajalla mulla on puolestaan lähes poikkeuksetta aina pitkähihainen, sillä hikoan niin paljon, ettei paljas selkä vasten paskaisia patjoja napostele minua eikä taatusti seuraavaa kanssatreenaajaakaan. Vaihtoehtojakaan ei ole, sillä ei tanko pysy selässä, joten antaa paahtua vaan. Verhoutumatta jättämisessä on kuitenkin se hyvä puoli, että oikeasti näet mitä teet ja millä teet, ja se kun peilistä näin että hetkonen kyllähän tässä nyt on jotain muutosta tapahtunutkin. Ja sama näkyy myös kamerani rullassa, kun peilaan vatsojani aina kun siihen on tilaisuus.

Pari päivää olen ollut mieleltäni jo loppu, muttei mitään muistinmenetyksiä tahi muuta dramaattista. :) Lähinnä kypsyttää, että olen tässä milteinpä tämän vuoden jok’ikinen päivä punnannut ja pussittanut ruokani! Pöperö maistuu edelleen, mutta jos en ole töissä tai koulussa, kokkaan. En kuitenkaan halua siirtyä leikkelepakettiin ja kurkkuun joten turha ruikuttaa. Onneksi ongelmat on näin pieniä.

En ookkaa vielä kertonu mun sijoitus-kanasta :) tästä ei muna tuorene! ens kertaan.

Tällä viikolla ilmeisesti ainakin pääkaupunkiseudulla on säpinää liikenteessä, kun 7-vuotiaat aloittavat koulun. Kuulin radiosta, kuinka ekaluokkalaisille on jaettu keltaisia lippiksiä, mistä heidät sitten tunnistaa ja tuli siinä samalla mietittyä omaakin koulutaivalta. Kumma kyllä muistan mitä minulla oli päällä silloin, kun isoveljeni aloitti koulun ja olin mukana saattamassa, mutta omasta koulupäivästä en sitten muuta muistakaan, kuin repun ja halusin ehdottomasti läksyä (ja sainkin – pisteiden yhdistämistä). Koulumatka oli lyhyt, mutta aina joutui lähtemään puolta tuntia ennen, kun matkat tehtiin milloin ojanpohjien kautta ja milloin jäätiin muuten vaan potkimaan kiviä.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla keksin äidilleni aina jonkin verukkeen, miksi oli saatava uusi reppu (jotenkin meni aina kummasti läpi, terkkuja vaan Mupelle :)). Mä oon aina ollut tosi tunnollinen; aina oli läksyt tehty, pulpetti ja jopa penaali oli järjestyksessä, en myöhästellyt. Mikään häikäisijä en koskaan ollut, mutta perustekemisillä olen saanut kiitettävän hyvät paperit milloin mistäkin tähän astisesta opinahjosta. Lukiosta selviydyttyäni vietin välivuotta ja mietin, mitä hemmettiä sitä isona tekisi, mulla kun ei ollut selkeää visiota mikä haluaisin olla tai mikä mua edes kiinnostaisi. Vaikea alkaa pämppäämään pääsykokeisiin, kun ei tiedä mikä kiinnostaa, joten päädyin hakemaan amikseen lukemaan liiketaloutta nähtyäni mainoksen bussin selkänojassa. Ko. oppilaitokseen haettiin lukion päättötodistuksen keskiarvolla ja työkokemuksella, joten ei tarvinnut pääsykokeista stressata voin kertoa, että työurani kannalta SLK on antanut avaimet suoraan käteen. Nykyisessä työpaikassani olen keksinyt missä olen hyvä, ollut monenlaisessa tehtävässä ja nyt viimeisin jopi on niin nannaa, että olen keksinyt mikä mua oikeasti kiinnostaa ja millaista työtä haluan tehdä.

Hyvässä lykyssä tässä ollaan työelämässä 70-vuotiaaksi asti, joten homman on parempi olla mielekästä. Kokemuksesta tiedän, että tienestistä opintotuelle siirtyminen ei ajatuksena suuremmin houkuttele, joten mun ”ainoana vaihtoehtona” oli tosiaan työn ohella suoritettava opiskelu ns. monimuotototeutuksena. Voinkin siis ylpeydellä todeta olevani aika hemmetin tyytyväinen itseeni ollessani yksi 120:sta onnekkaasta yli 1500 hakijasta. Mä oon niin erilailla motivaatiota täynnä ja tahtotila on imeä kaikki mahdollinen tieto irti minkä vaan saan + kiitoksena työelämän, on jopa käryä mistä puhutaan. Eli tähän kouluun ei ole haettua motivaatiota uusista penaaleista ja vihoista, vaan ihan muualta.

Tämä tullee osaltani tarkoittamaan sitä, että reissussa ollaan aamusta iltaan kuten vanhoina, ei niin hyvinä aikoina. Olen suosiolla vaihtanut laukun reppuun, jos on yhtään enemmän tavaraa. Kassia kun roikottaa aina samalla olalla ja muutama (kymmentä)kiloa alkaa kummasti vääntämään kroppaa kenoon ja sitten on taas niitä kaiken maailman remppoja. Hartiat (ja lonkka wtf) on mulle muutenkin niitä herkkiä paikkoja ja viimeksi pajalla ollessani onnistuin saamaan niskan niin kramppiin, että näköä haittasi. Kiva lähteä parkkiruudusta peruuttamaan, kun ei pysty päätä kääntämään ja olenkin viimeiset pari päivää joutunut kääntämään koko ruhoni puhujan suuntaan ja yöunet on jääneet valitettavan lyhyiksi.

Lonkkien paukkumiseen ja polvien rutinaan on löytynyt apu Cocovin Opti MSM:stä, joka ei sitruunamehuun ja steviaan sekoitettua ”maistu enää vehkeelle”. Toinen ikääntyvän ihmisen vaiva mulla on ollut näkö. Luulin päivittäisen päätetyön rasittavan silmiä sen verran, että on aivan normaalia pikku tarkentamisongelmat, siristykset yms. setit. Laseistani ei ollut apua ja mietin, että onkohan työpisteen säädöt pahasti pielessä, sillä käsittääkseni näyttöpäätelaseja määrätään enempi keski-iän ylittäneille ihmisille. Kummityttöni ristiäisissä käsiohjelma vilisti silmissä ja ajattelin, että huoneessa on hieman hämärää. Ei se ohjelma valossakaan kauheasti tarkentunut ja töistä olin jo lomalla, joten ajattelin että näöntarkastus olisi varmaan poikaa. Niinhän siinä kävi, että vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja nyt löytyi sitä hajataittoa! Ei ihme, että menee 6 ja 8 sekaisin, ei muuta kuin uudet linssit tilaukseen.

Kyllä muuten näillä rilleillä kelpaa rouskuttaa. Iskin lasit päähän ja mun koko olemus muuttu, tuntu että AO kasvoi katosta läpi!

Orastavaa päänsärkyä aiheuttaa kyllä lähestyvä muutto ja se että laatikot loppuu kesken. Joten jos kellään lojuu nurkissa täällä Helsingissä niin pistä koodia, tuun mielelläni viikonloppuna hakemaan!

Ensi kerralla yritän väsätä sen treenipostauksen aikaiseksi. Mulla on aamuisin ollut niin paljon vauhtia, että oon keksinyt hyviä vitsejä! Oottakaahan kun kuulette..

Niin tässä aina käy, että loma loppuu ennen kuin ennättää kunnolla alkaakaan. Olin tosiaan ajatellut, että päivittelen enempi kuulumisia, kun on kerta aikaa, muttei sitä näköjään ollutkaan. Ei oltu ennakkoon tehty mitään sen suurempia suunnitelmia, enkä halunnutkaan – nyt oli tarkoitus ottaa lepiä oikein kunnolla ja nukkua univelkoja pois.

Jos jokin mua ja Pomarkun Ridgeä yhdistää niin se on kuulkaas pesäpallo. Niin on maailma pieni, että ollaan yli 10 vuotta sitten käyty samat leirit lävitse muttei tietenkään harmainta hajua toistemme olemassaolosta (samaten kuin Ruississa oli 2007 teltat vierekkäin). Maakunnissahan tuo laji on suuressa suosiossa ja kieltämättä aika kovia pelaamaan – toista se on pääkaupunkiseudulla, jossa valittavaa on niin paljon. Nyt kuitenkin Pomarkku on saanut hienon hiekkatekonurmen ja sinnehän piti mennä parina aamuna nappaamaan vähän koppeja.. Meni haukansilmä Iso-Kuuselan ulkopeli kyllä niin juoksuksi, että on taidot pahasti ruosteessa. Pari namiskuukkelia sain kiinni, mutta muuten meni ohi räpylästä niin että muutama kirosana pääsi. Hauskaa se kyllä oli ja pääsin lyömäänkin. Ei oikein saanut palloa keskelle mailaa ja tuli lirua maihin, harmi kun en sellaisia urani aikana saanut vaan aina lähti ilmaan. Pari kertaa osui hyvin ja jopa Jaanin yli, mutta on se piru vie aika nopea jaloistaan ja juoksi lyönnin yhdestä pompusta vielä kiinni.

Perjantaina suunnattiin Tampereelle Leivosten residenssiin jo kärkkymään tulevaa tiimipäivää. Lauantaiaamuna mentiin Pyynikin portaita taas juoksemaan, siitä salille treenaamaan ennen Bullfarmin Bikinibench –kisoja. Siellä järjestettiin pientä hässäkkää uimarannassa ja etukäteen olin varautunut siihen, etten mene pelkkää tankoa punttaamaan (penkki ei ole mulla mikään vahva). Mä en rintaa juuri teekään ja on turhauttavaa että siinä mulla sattuu olemaan paras hermotus. Nyt jouduin sitten kuitenkin ”kylmiltäni” ensimmäiseen penkkikisaan ja olin ajatellut räväyttää pikku pompulla rintakehästä, kunnes mulle kerrottiin ettei se ole sallittua: sai laskea omaan tahtiin ja käskystä piti puntata. Kohtuu tyytyväinen voin olla lopulliseen 50 kiloon ja sijoitus taisi olla 7. tai muuta mairittelevaa. :) Hulk, smash!

Helsingissä käytiin Suomenlinnan näköalaristeilyllä ja muutoin oli hauska nähdä sitäkin paikkaa vähän toiselta kantilta, mutta opastuksesta ei kuulunut yhtään mitään. Mikäs siinä toisaalta merituulia oli haistellessa. Myös Linnanmäki tuli korkattua tältä vuodelta ja parissa kolmessa tunnissa oltiin koluttu halutut laitteet läpi. Alkavan kalkkeutumiseni huomaa siitä, että kuuntelen radio Suomipoppia sekä enää ei pysty mennä samoihin laitteisiin montaa kertaa, kun alkaa päässä neppaamaan ja kiitoksena paha olo.

 Mitä sitten kisavalmisteluihini kuuluu niin se tulee tässä: Jyväskylän SM-karsintoihin on pikkusta vajaa seitsemän viikkoa ja tällä viikolla kiristettiin tokavika ruuvi. Alkuvuoden perusteella (ruokavaliolla 2.1. alkaen miinus pari ohisyömistä) olin sitä mieltä, että tämän olen hoitanut kaikista fiksuiten tähän asti ja pelimerkkejä on vaikka kuinka. Hauskaa sinänsä, että vaikka paino on kokoajan pikkuhiljaa hiipinyt alaspäin, mitään radikaalia ei sinänsä ole tapahtunut ja sehän aina välillä vähän turhauttaa. Toisaalta ensimmäistä kertaa ikinä en ole vetänyt mitään välikoomia, eli loput viikot menee kyllä vaikka päällä seisten jos tarve vaatii. Myönnän myös, että olen ehkä vähän tuudittautunut ajatukseen, että helppoa tulee olemaan – ja nyt joutunut toteamaan, ettei se koskaan ole. Tai ainakaan mikään ei tapahdu kuin itsestään. Tämä potutti sen verran, että nyt kun joutui töihin palaamaan ja miettimään kulkuvälinettä (parkkipaikat on kiven alla ja ruuhkat ei kiinnosta, pyöräily ei vieläkään napostele, bussilippua en halua ostaa), päätin sitten valita apostolin kyydin ja kävellä 9 km. Aikaa meni 1 h 15 min ja kun tulin bussilla, meni tasan 1 h. Että kumpi sitten mieluummin? Valitsen poltetut kalorit.

Mutta urheilijana olen kehittynyt vaikka kuinka! Kait se on välttämätöntäkin, sillä käytän kohtuu paljon aikaakin harjoitteluun. Olen liikkunut paljon epämukavuusvyöhykkeillä ja pikku alkukiukuttelun jälkeen voin kertoa, että silloin kehittyy. Nyt en halua repiä stressiä mistään sivuseikasta ja siten sekoittaa palettia kokonaan, nyt vaan raivolla kohti Jyväskylää, onhan tämä tehty niin monta kertaa ennenkin.. ”Respect your efforts, respect yourself. Self-respect leads to self-discipline. When you have both firmly under your belt, that’s real power.”

selfiet on nyt jääneet, aika siirtyä konepelleille

Pientä loppukevennystä: mun kanssa samalla salilla käy maailman ihanin pappa! Hän on varmaan 70-korvilla, vitivalkoinen tukka & viikset ja aina hyvä paahto pinnassa, hampaat loistaa takariviin asti. Siellä se vaan vitoo menemään paksut kultaketjut kaulassa ja kellot ranteessa. Tämän herrasmiehen ensimmäinen kysymys multa oli että olenko pikajuoksija, ja sen jälkeen olenkin ollut sulaa vahaa. Ennen olen pitänyt napit aina tiukasti korvilla ja varmasti näyttänyt siltä, ettei kannata nyt puhua, mutta tätä nykyä raotan niitä nappejakin, ei haittaa tuttuja morjestaa. On mennyt varmaan vuosi, kun on viimeksi tullut törmättyä ja tällä kertaa hän sanoi että viimeksi olen ollut ”vähän tuhdimmassa kunnossa”, mutta nyt näyttää niiiiin hyvältä ja olen saanut lisää oikeisiin paikkoihin (mitähän tuokin sitten tarkoitti :)). No nyt on ollut onni matkassa, sillä lähes kerran viikkoon meillä on treffit salilla! Kerran hän kysyi olenko armeijan leivissä (olen konttorirotta) ja viimeksi: mulla sattui olemaan tummansininen paita ja tukka on valkoinen, niin hän kiiruhti salin toisesta päästä mun luo ja huudahti ”minä katsoin että Suomenlippu se siellä”. Lopuksi hän kuiskasi mulle, että olen maailman kaunein nainen, mun pitää jatkaa mitä teen ja että en saa missään nimessä enää laihduttaa! Asutaan samoilla kulmilla ja hän kysyi onko muistanut kutsua mut kylään jotta voi juottaa humalaan. Mikä sugardaddy <3

Ruffe, sulla on kilpailija.