Tässä on näköjään kohta 2,5 vuotta ehtinyt vierähtää sitten viime postauksen ja moni varmaan miettii että mitä mä enää jaksan edes yrittää. Mutta minäpä kerron. Jäin elokuun viimeisinä päivinä toiselle äitiyslomalle ja työkaverit viimeisinä päivinä kysyivät, että miten meinaan saada ajan kulumaan. Mulla oli siihen aivan selvät sävelet; oltiin meinaa just muutettu, joten ajattelin liikkua ja tehdä tuttavuutta uuden asuinympäristön kanssa, laittaa pihaa ja kukkia istuttaa, tehdä miehelleni päivän lounaan valmiiksi ja kaikkea sellaista, mitä kaltaiseni kohta keski-ikäinen voisi tehdä. Nyt nauttisin ylhäisestä yksinäisyydestä vielä niin kauan kuin se olisi mahdollista ja nyt osaisin sitä ihan eri tavalla arvostaa.
En väitä, että kaikki yllämainittu olisi ihan täysimääräisesti toteutunut ja en sitä kuutta viikkoa ”yksin” päässyt nauttimaan, kun sain lastani vähän väliä jonkun flunssan takia hoitaa kotona. Lokakuu olikin harvinaisen perseestä, kun meille rantautui jokin aivan haista paska -virus (ei korona sentään, vaikka sitäkin jännitettiin) kaksi päivää lasketun ajan jälkeen. Enpä olisi uskonut toivovani vielä 40+5, että kunpa ei vaan päättäisi syntyä nyt. Ei onneksi päättänyt, vaan 10 päivää hän päätti odotuttaa itseään. Käynnistyksen kokemusasiantuntijanahan mulla ei edelleenkään ollut mitään käryä siitä, miten sen pitäisi käynnistyä, mutta pienestäkin risahduksesta olin sen verran valppaana (tai herkkänä), että käytiin viikon ylityksen jälkeen Jorvissa käyrillä ja tsekkaamassa tilanne.
Näytille piti mennä erikoiseen aikaan sunnuntai-iltana klo 21 – 22 väliin ja siksi olin pyytänyt äitini meille lapsenvahdiksi. Ilokseni sain kuulla, että olen 3,5 senttiä auki eikä varmaan enää toista viikkoa käynnistykseen tarvitsisi odotella. Maanantai-aamuna aloin olla jo varma, että jotain tapahtuu eikä äitini uskaltanut enää kotiin mennäkään. Ja se oli luojan lykky että ei uskaltanut, meinaa kun lähtö tuli, tuli se 01 jälkeen niin vauhdikkaasti ettei tullut edes omia kenkiä mukaan.
Meillä oli koko kesän riittänyt niin paljon puuhaa, että havahduttiin tuossa pari viikkoa ennen lähestyvää synnytystä, että olisi varmaan korkea aika reality checkille – meille tulisi kohta toinen vauva. Etukäteisvarautuminen oli lähinnä itseni psyykkaaminen, että kipeää tulee tekemään ja kaikki muu saa mennä sitten tilanteen mukaan. Kauaa en ehtinyt sairaalassa vanheta, kun muistin taas miten tuskaisaa tämä olikaan ja edellisellä kerralla hyväksi havaittu TENS vaihtui aika nopeasti ilokaasuun (jumputi miten hyvää tavaraa!). Tällä kertaa nautin sitä ilmeisesti oikein (viimeksi muistan ahdistuneeni siitä ja tuntui että henki salpautuu) ja taisinpa nauttia siitä vähän liikaakin, kun kätilö sano et ”nyt on ainakin aika mairee hymy” ja et ”otapa happee välillä et vauvakin saa”. Puheentuottaminenkin oli vaikeaa, kun kieli meni sellaseen solmuun mitä muutaman promillen kännissä voisi kuvitella.
No ei se ihan kaikkea kipua vienyt pois ja koska muistin siinä juuri kuinka peestä ko. toimitus itseasissa on niin pyysin jotain vähän vahvempaa ja niin sitten valmisteltiin spinaaliin. Kävi vain niin, että anestesialääkäri ehti vain kurkata ovesta kun kätilö sanoi, että nyt on myöhäistä koska vauva syntyy. Pikkuisen pelon sekaisesti katsoin Jaania, mutta siinä tapahtui jotain maagista ja mitä Jaani mulle sanoi, niin 7 minuuttia myöhemmin meillä olikin toinen täydellinen poika sylissä. Jäntevä, symmetrinen, täydellinen vauva ❤️. Tarkalleen 56 senttiä ja 4330 grammaa, pieksi statseissa veljensä ja tukkaa on enemmän & tummempi, mutta muuten niin saman näköinen.
Nyt sitten kaiken tän sairastelun ja synnytyksen jälkeen kun ehkä vihdoin näyttäisi normaalilta, ihanan tylsältä arjelta, niin mun ”järkevä tekeminen” on päässyt loppumaan (en lue tähän ainaista lelujen siivoamista tai tiskikoneen / pyykkien pyörittämistä). En ole vielä ehtinyt hakea päiväkahviseuraa ja tehdä tuttavuutta lähellä asuvien ihmisten kanssa (enkä välttämättä tule tekemäänkään) eli ihan omaksi ratoksi ajattelin taas jakaa juttujani. Ja saattaa olla että siihen tulee taas parin vuoden tauko, kuka näistä tietää. Mutta sen sanon, että vaikka tämä syksy on ollut yhtä rään niistämistä ja huolissaan olemista, niin parasta on että saatiin pikkujätkä terveenä syliin. Vieläpä verrattain sukkelaan (2h 15 min), ettei ehtinyt hikikään tulla.
Ja hän on IHANA.
Esikoisen tapahtumista voi lukea tuosta: 55 cm 3935 g