Tämä ei ole mikään synnytyskertomus, joten ei tarvitse sen vuoksi säikähtää. Nyt kun tähän vauva-arkeen ollaan päästy jotakuinkin kiinni, ajattelin jakaa miten meillä menee:

Todellinen odottaminen kohdallani alkoi kuitenkin, kun laskettu aika ylittyi ja viikon jälkeen alkoi hajottamaan jo todella pahasti. Veikkasin itse 10 päivää pitkäksi, mutten ajatellut yhtään miten uskomatonta kurapaskaa, kun et vaan tiedä ja olisi aika saada homma purkkiin. Pääsiäisestä alkaen halusin pysytellä lähellä kotia jos sattuisi tulemaan, mutta siinä meni sitten viisi viikkoa metsähallitukselle. Mua oltiin muutenkin peloteltu liikelaskennalla ja siinä joka päivä sitä hätäilee että onhan poika liikkunut tarpeeksi ja jos oli yksi ”vaisumpi” päivä, alkoi epäilys onko kaikki kunnossa. Lisäksi kehityksellisesti hänen pitäisi olla nyt valmis, niin alkoi kuumottamaan millainen vonkale sieltä tulee, kun ei se enää tässä vaiheessa tekisi muuta kuin keräisi kokoa. Sitten kun sain vielä kuulla, että poika ei ole täysin kiinnittynyt (”meloni jalkojen välissä” ei siis koskaan tapahtunut) eikä paikat ole lainkaan kypsiä, niin joku kun olisi vielä kerran sanonut että kukaan ei ole sinne koskaan jäänyt, olisin ollut sitä mieltä että mun lapsi on nyt näköjään ensimmäinen joka sinne jää ellei väkipakoin otettaisi ulos.

Väkipakoin hänet sitten otettiinkin ulos. Toki olisin myös halunnut ”luonnollisen käynnistymisen” ja nyt jäi yllätyslähtö kokematta, mutta sitä kun ei vain voi etukäteen käsikirjoittaa. Voin kertoa, että kaikki poppakonstit yritettiin ja ei auttanut. Muutenkaan ollut viiteen viikkoon nukkunut, kun joka ilta ajatteli ”josko tänä yönä tulis lähtö” ja Jaani painaa töitä ja odottaa koska soitan että nyt mennään. Yliaikakontrollin jälkeen oltiin molemmat varmoja, että ei se sieltä itsekseen enää tule ja nukuin ekaa kertaa moneen kuukauteen kunnon yöunet. Tiedettiin kuitenkin, että lauantaina mentäisiin sisään aamupäivällä, joten sitä edeltävä yö meni taas aivan käteen, kun heräili moneen kertaan kattoo kelloa että joko on aamu..

Laitoksella homma eteni sikäli vauhdilla, että 16 tuntia myöhemmin tyyliin panadolin ja Jaanin kädenpuristuksen voimin sunnuntaina klo 3.00 syntyi kympin poika, eikä vain omasta mielestä. Pitkä ja hoikka, tarkalleen 55 cm ja 3935 g. Mulle sattui aivan timanttinen kätilö ja samalla arvostus kyseistä ammattia kohtaan nousi aivan tähtiin. Se jos mikä on kutsumushomma! Mä en omaksi onnekseni antanut synnytystoivelistaa vaikka olinkin sellaisen kirjoittanut, koska näin jälkikäteen olisi tuntunut tyhmältä ja osa toiveista olikin poissuljettu käynnistyksen vuoksi, kun jouduin olemaan piuhoissa kiinni lähes koko ajan. Kuitenkin oli loppupeleissä aivan sama mitä kautta tai miten hän tulee ulos, kunhan tulee ja vielä molemmat säilyttäisiin siitä hengissä. Se meni omalla painollaan ja ammattilaisten syynissä, päällimmäisenä tunne että musta pidettiin kyllä todella hyvää huolta. Puoliso varsinkin <3.

Miten meillä on sitten sujunut? Tosi hyvin, etenkin ku ei ole vauvanhoidosta minkäänlaista etukäteiskokemusta. 27 tunnin valvomisen jälkeen olo muutenkin aika piestynä ei ensimmäisenä jäänyt mieleen miten vaippa vaihdetaan, mutta kummasti sitä niskapaskat opettaa ja oppii omaa lastaan käsittelemään. Isossa kuvassa oikein tyytyväisen ja helpon oloinen poitsu, lisäksi tietenkin kuolettavan suloinen. Tissimaito on näköjään aika anabolista (ja maistuvaa, poskista päätellen) ja jätkä kasvaa hyvää tahtia. Eli jos se tämän vaati, että kypsyi pari viikkoa pidempään, niin ei haittaa. Kyllä kai kaikki vauvat huutaa aina välillä, mutta niin kauan kun saadaan yöt aika lailla nukuttua, pysyy pääkin kasassa. Palautuminen lähti meikäläisellä suorastaan hämmästyttävän hyvin käyntiin ainakin noin pintapuolisesti ja olin lähes heti iskussa. Silti ei ole kiire uudelleen raskaaksi saati synnyttää :). Jos tässä ensin hankkisi kropan takaisin ja nukkuisi hetken selällään.

Lauantaina jätkä sitten kastetaan! Tytölle olisi ollut nimi valmiina ja pojalle ollaan työstetty pitkään. Ajattelin, että täytyy nähdä keneltä hän näyttää, mutta on se alkuun niin mytyssä ettei sitä osaa sanoa muuta sanoa kuin Jaanin korvat ja mun huulet. Deadline alkoi kuitenkin häämöttämään ja taidettiin lyödä kombo kiinni tässä tätä kirjoittaessa. Perseus Panos*) se ei kuitenkaan ole. Poika Iso-Kuusela vaihtuu nyt Poika Inkiseksi.

*) Ihan sama mihin päin Etelä-Eurooppaan lähdetään lomalle, niin isä Rufus menee aina paikallisesta. Niin meidän häämatkallakin, kun meillä oli kreikkalainen lentoyhtiö: mulle toivotetaan tervetulot englanniksi ja Jaanille sama kreikaksi, vaikka tuli heti mun vanavedessä. Siispä selattiin huviksemme kreikkalaisia pojan nimiä ja Perseus Panos löytyi sieltä, mille jaksettiin jonkin aikaa hihitellä. Mietittiin, antaiskohan pappi myöten jos vakuuteltaisiin että Jaanilla on kreikkalaiset juuret? Huomennahan voidaan sitä testaa..