Olen herkkä ja intuitiivinen ihminen, jonka aivoituksia on vaikea seurata, koska olen arvaamaton ja monisyinen tapaus, jota ohjaa tunteet ja luontainen nöyryys. Tämän ”monipuolisuuteni” ansiosta olen varmasti arjessa hankala, sillä stressiähän revin milloin mistäkin ja nyt prepillä oli pakko lähteä kotoa pakoon, sillä jossei mikään muu ahdistanut niin vähintään tekemättömät kotityöt. Kyllä oli niin helppoa kun äiti hoiti koko talouden! Rufuksella onkin siis ollut vähintäänkin kestämistä tässä syksyn mittaan, mutta jotain olen onnistunut tekemään oikeinkin, sillä koskaan en ole tuntenut oloani yhtä rakastetuksi:
Vielä kisaviikolla kävin koululla heittämässä muutaman presentaation ja lähestyvän talven huomaa siitä, että iho on kuiva kuin beduiinin sandaali ja pimeys laskeutuu kohtuu aikaisin. Klo 20.30 kävelin koululta juna-asemalle ja tuli kotona mainittua, että oli niin kuumottava matka, kun pikku metsäpätkää eikä katuvaloja ja alkoi mielikuvitus tehä temppuja siinä määrin, että kuvittelin kokoajan jonkun mönkivän sieltä pusikosta kimppuun. No selvisin juna-asemalle, mutta oli sielläkin sen näköistä kulkijaa ja kiitos kaikkien lööppien, tuli sanottua ettei napostele kursseille mennä kun pelottaa iltaisin. No tällä viikolla sain lahjan nimeltä turvasumute; kyse on siis (täysin laillisesta) kapineesta josta lähtee hitonmoinen ääni ja tarvittaessa sylkäisee ”oikeuttamattomasta päällekarkauksesta” väripatruunat päälle. Olin aivan kyynel silmässä. <3
Kävin tänään moikkaamassa pikkuprinsessaani ja samalla tsekkaamassa Mauritzion uudet kotikulmat. Käytiin katsomassa Aleksis Kiven kuolinmökkiä ja siinä lenkin lomassa keskusteltiin, miten paljon jo pelkkä asuinpaikan ympäristö vaikuttaa mielen vireyteen, jo ihan siitä lähtien missä ruokakaupassa asioit. Musta on tullu tässä suhteessa aika tarkka, sillä en todellakaan tykkää kuumotella turvallisuuteni puolesta – parempi olla yli varovainen kuin ajatella, ettei mulle kuitenkaan käy mitään. Olin eilen Messuskeskuksessa FASTin osastolla maistattamssa huikeita uutuustuotteita ja matkalla sinne, klo 9.30 lauantai-aamuna spora täyttyi dekuista ja mun Kallion vastarinta vahvistui entisestään. Samaten olen jonkun vastaavan yleistyksen aikanaan vetänyt Itä-Helsingistä ja kierrän sitä edelleenkin kuin pappi bordellia. Onneksi näitä ennakkokäsityksiäni myös rikotaan; kävin katsomassa veljeni aka. Vallilan valaan uutta asuntoa ja sen lisäksi että on liikenneyhteyksiltään todella pelipaikoilla, on ympäristöltään idyllinen ja puissa visertää keväisin kuulemma siihen malliin, että on kuin lintupönttöön menisi. Mikäs nuoren miehen on siellä asustaa, mutta äitini kielsi minua koskaan ostamasta 1. kerroksen asuntoa, koska saan kuulemma helposti jonkun kyylän.. Että mistä tämä vainoharhaisuuteni?
Nyt ennen kuin toivottelen teille hyvää yötä ja nati nati, niin kerron että olen löytänyt stepperin! Tähän asti olen pitänyt sitä yhtenä suurimman luokan kusetuksena – miten muka pikku koipien ojentelu voi missään tuntua – mutta ensimmäisen kerran jälkeen mulla oli takaosasto niin tulessa parin minuutin taplaamisen jälkeen, olin tietenkin lyönyt vastusta sillä viisiin etten kehdannut sitä laskeakaan ja tein rehellisesti kuolemaa. Nyt on alkanut jo tottua ja en tiedä tähän hetkeen mitään parempaakaan keinoa lämmittää takareidet ja pakaran, kokeilkaapa! Nyt alkaa meinaa jo polvien naksuminen hellittää ja kyykky pikkuhiljaa sujumaan, mutta lonkka kipuilee vieläkin. Kyllä sylettää tajuta, että ikä alkaa tässä(kin) suhteessa näkymään ja palautuminen ei käy tuosta vain, johan tässä on 3 viikkoa mennyt. Onneksi en juo, millaisethan olot siitäkin seuraisi..