Niin tässä aina käy, että loma loppuu ennen kuin ennättää kunnolla alkaakaan. Olin tosiaan ajatellut, että päivittelen enempi kuulumisia, kun on kerta aikaa, muttei sitä näköjään ollutkaan. Ei oltu ennakkoon tehty mitään sen suurempia suunnitelmia, enkä halunnutkaan – nyt oli tarkoitus ottaa lepiä oikein kunnolla ja nukkua univelkoja pois.

Jos jokin mua ja Pomarkun Ridgeä yhdistää niin se on kuulkaas pesäpallo. Niin on maailma pieni, että ollaan yli 10 vuotta sitten käyty samat leirit lävitse muttei tietenkään harmainta hajua toistemme olemassaolosta (samaten kuin Ruississa oli 2007 teltat vierekkäin). Maakunnissahan tuo laji on suuressa suosiossa ja kieltämättä aika kovia pelaamaan – toista se on pääkaupunkiseudulla, jossa valittavaa on niin paljon. Nyt kuitenkin Pomarkku on saanut hienon hiekkatekonurmen ja sinnehän piti mennä parina aamuna nappaamaan vähän koppeja.. Meni haukansilmä Iso-Kuuselan ulkopeli kyllä niin juoksuksi, että on taidot pahasti ruosteessa. Pari namiskuukkelia sain kiinni, mutta muuten meni ohi räpylästä niin että muutama kirosana pääsi. Hauskaa se kyllä oli ja pääsin lyömäänkin. Ei oikein saanut palloa keskelle mailaa ja tuli lirua maihin, harmi kun en sellaisia urani aikana saanut vaan aina lähti ilmaan. Pari kertaa osui hyvin ja jopa Jaanin yli, mutta on se piru vie aika nopea jaloistaan ja juoksi lyönnin yhdestä pompusta vielä kiinni.

Perjantaina suunnattiin Tampereelle Leivosten residenssiin jo kärkkymään tulevaa tiimipäivää. Lauantaiaamuna mentiin Pyynikin portaita taas juoksemaan, siitä salille treenaamaan ennen Bullfarmin Bikinibench –kisoja. Siellä järjestettiin pientä hässäkkää uimarannassa ja etukäteen olin varautunut siihen, etten mene pelkkää tankoa punttaamaan (penkki ei ole mulla mikään vahva). Mä en rintaa juuri teekään ja on turhauttavaa että siinä mulla sattuu olemaan paras hermotus. Nyt jouduin sitten kuitenkin ”kylmiltäni” ensimmäiseen penkkikisaan ja olin ajatellut räväyttää pikku pompulla rintakehästä, kunnes mulle kerrottiin ettei se ole sallittua: sai laskea omaan tahtiin ja käskystä piti puntata. Kohtuu tyytyväinen voin olla lopulliseen 50 kiloon ja sijoitus taisi olla 7. tai muuta mairittelevaa. :) Hulk, smash!

Helsingissä käytiin Suomenlinnan näköalaristeilyllä ja muutoin oli hauska nähdä sitäkin paikkaa vähän toiselta kantilta, mutta opastuksesta ei kuulunut yhtään mitään. Mikäs siinä toisaalta merituulia oli haistellessa. Myös Linnanmäki tuli korkattua tältä vuodelta ja parissa kolmessa tunnissa oltiin koluttu halutut laitteet läpi. Alkavan kalkkeutumiseni huomaa siitä, että kuuntelen radio Suomipoppia sekä enää ei pysty mennä samoihin laitteisiin montaa kertaa, kun alkaa päässä neppaamaan ja kiitoksena paha olo.

 Mitä sitten kisavalmisteluihini kuuluu niin se tulee tässä: Jyväskylän SM-karsintoihin on pikkusta vajaa seitsemän viikkoa ja tällä viikolla kiristettiin tokavika ruuvi. Alkuvuoden perusteella (ruokavaliolla 2.1. alkaen miinus pari ohisyömistä) olin sitä mieltä, että tämän olen hoitanut kaikista fiksuiten tähän asti ja pelimerkkejä on vaikka kuinka. Hauskaa sinänsä, että vaikka paino on kokoajan pikkuhiljaa hiipinyt alaspäin, mitään radikaalia ei sinänsä ole tapahtunut ja sehän aina välillä vähän turhauttaa. Toisaalta ensimmäistä kertaa ikinä en ole vetänyt mitään välikoomia, eli loput viikot menee kyllä vaikka päällä seisten jos tarve vaatii. Myönnän myös, että olen ehkä vähän tuudittautunut ajatukseen, että helppoa tulee olemaan – ja nyt joutunut toteamaan, ettei se koskaan ole. Tai ainakaan mikään ei tapahdu kuin itsestään. Tämä potutti sen verran, että nyt kun joutui töihin palaamaan ja miettimään kulkuvälinettä (parkkipaikat on kiven alla ja ruuhkat ei kiinnosta, pyöräily ei vieläkään napostele, bussilippua en halua ostaa), päätin sitten valita apostolin kyydin ja kävellä 9 km. Aikaa meni 1 h 15 min ja kun tulin bussilla, meni tasan 1 h. Että kumpi sitten mieluummin? Valitsen poltetut kalorit.

Mutta urheilijana olen kehittynyt vaikka kuinka! Kait se on välttämätöntäkin, sillä käytän kohtuu paljon aikaakin harjoitteluun. Olen liikkunut paljon epämukavuusvyöhykkeillä ja pikku alkukiukuttelun jälkeen voin kertoa, että silloin kehittyy. Nyt en halua repiä stressiä mistään sivuseikasta ja siten sekoittaa palettia kokonaan, nyt vaan raivolla kohti Jyväskylää, onhan tämä tehty niin monta kertaa ennenkin.. ”Respect your efforts, respect yourself. Self-respect leads to self-discipline. When you have both firmly under your belt, that’s real power.”

selfiet on nyt jääneet, aika siirtyä konepelleille

Pientä loppukevennystä: mun kanssa samalla salilla käy maailman ihanin pappa! Hän on varmaan 70-korvilla, vitivalkoinen tukka & viikset ja aina hyvä paahto pinnassa, hampaat loistaa takariviin asti. Siellä se vaan vitoo menemään paksut kultaketjut kaulassa ja kellot ranteessa. Tämän herrasmiehen ensimmäinen kysymys multa oli että olenko pikajuoksija, ja sen jälkeen olenkin ollut sulaa vahaa. Ennen olen pitänyt napit aina tiukasti korvilla ja varmasti näyttänyt siltä, ettei kannata nyt puhua, mutta tätä nykyä raotan niitä nappejakin, ei haittaa tuttuja morjestaa. On mennyt varmaan vuosi, kun on viimeksi tullut törmättyä ja tällä kertaa hän sanoi että viimeksi olen ollut ”vähän tuhdimmassa kunnossa”, mutta nyt näyttää niiiiin hyvältä ja olen saanut lisää oikeisiin paikkoihin (mitähän tuokin sitten tarkoitti :)). No nyt on ollut onni matkassa, sillä lähes kerran viikkoon meillä on treffit salilla! Kerran hän kysyi olenko armeijan leivissä (olen konttorirotta) ja viimeksi: mulla sattui olemaan tummansininen paita ja tukka on valkoinen, niin hän kiiruhti salin toisesta päästä mun luo ja huudahti ”minä katsoin että Suomenlippu se siellä”. Lopuksi hän kuiskasi mulle, että olen maailman kaunein nainen, mun pitää jatkaa mitä teen ja että en saa missään nimessä enää laihduttaa! Asutaan samoilla kulmilla ja hän kysyi onko muistanut kutsua mut kylään jotta voi juottaa humalaan. Mikä sugardaddy <3

Ruffe, sulla on kilpailija.