Mä oon ennen ”fitnessuraani” hautautunut ylikasvaneen otsatukan alle ja peitellyt kroppaani yli-isoilla t-paidoilla vakuuttaen että tämä nyt vaan on tyyliäni. Kun alkoi treenaus ja kroppa kiinteytymään, vaihtuivat ne koltutukin enempi istuviin vaatteisiin. En osannut laittaa muuta kuin häthätää ripsiväriä ja yhtiäkään korkokenkiä en omistanut. Mä näin varmaan ensikertaa potentiaalini, kun Minna teki mulle koemeikin pari viikkoa ennen ensimmäisiä kisojani 2011. Tottakai olin aika kottarainen, kun Umppu ja Minna laittoi mut kuntoon kisa-aamuna kuntoon, mutta näin peilistä jotain ihan muuta kuin sen plösön pikkusiskon joka oli saanut turpaan koko ikänsä ja pyyteli siitä vielä anteeksi.

Tuli vähän raflaava otsikko, mutta oma tarinani on hautunut pitkään mielessäni ja varmaan vain odottanut hetkeä, jolloin saisin sen ulos kuten haluaisin ja ei se varmaan vieläkään kuulosta siltä kuin piti. Kaikki on varmasti katunut joitain tehtyjä/tekemättömiä asioita ja jäänyt vellomaan ajatukseen mitä jos. Jos katsoo elämää tästä taaksepäin yhtenä kokonaisuutena, niin kaikki kauheudet mukaan lukien, en yksinkertaisesti uskaltaisi vaihtaa itsestäni mitään pois, sillä en varmasti olisi tässä pisteessä nyt. ”Life is not easy for any of us. But what of that? We must have perseverance and above all confidence in ourselves. We must believe that we are gifted for something and that this thing must be attained.”

Mistä kaikki alkoi? Huono itsetuntoni pohjautuu (niin surullista kuin se onkin) varmaan ala-asteen 2 -6 luokkiin ja olen vetänyt herneenpalon syvälle otsalumpioon, kun vieläkin muistan niin elävästi. Ensin oli vain läski, sitten kun läski lähti pituuden myötä niin olin laiha tai vaihtoehtoisesti poika, seuraavaksi oli iso perse ja jossei mikään näistä niin hörökorvat. En yksinkertaisesti ymmärtänyt, minkä takia mua solvattiin ja vetäsin siitä sellaisen johtopäätöksen, että miltä tahansa näytinkin niin aina oli jotain pielessä. Kiusaamiseni on ollut ainoastaan nimittelyä vastakkaisen sukupuolen toimesta (nyt repesin kun muistui mieleen yks paha: vesipuhveli) ja poikkeuksetta ulkonäköön liittyvää. Varmastikin kokemukseni on olleet lievimmästä päästä, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei se olisi vaikuttanut valintoihini ja minäkuvaani jo pitkään.

Mitä liikuntaan tulee, niin…
En ollut mitenkään lahjakas urheilija nuorena ja vaikka olen saattanut ollakin vähän hidas ja kömpelö, en ikinä lakannut yrittämästä. Ala-asteen liikuntatunnilla en esimerkiksi saanut telinevoimistelussa hypätä pukille, sillä jos sattuisin horjahtamaan, ei kukaan jaksaisi ottaa minua kiinni. Liikunnanopettajani siis tuomitsi epäonnistumaan ennen kuin edes yritin, ja kysympä vaan miten aikuinen ihminen voi olla niin kyrpä? Olin kavereilleni myös kateellinen liikuntasuorituksista enkä varmaan keksinyt yhtäkään asiaa, missä olin hyvä. Joukkuelajeissa seurojen säätäminen vahvisti käsitystäni siitä, että olen huonompi kuin muut ja lopettaminen otti niin koville, että itkin äidilleni miksei mun anneta vaan harrastaa.

Tarina on siis edennyt siihen pisteeseen, kun olen lihava, laiha, ruma, läski, hidas, lahjaton.. Mitä vielä? Kukaan ei rakasta mua!
Onneksi tulin täysi-ikäiseksi ja alkoi baarissa juokseminen, niin ei tarvinnut keksiä itselleni taas uutta urheilulajia. Vakuutin itselleni ja muille, että oon vaan isoluinen ja pidän itsestäni tällaisena, ostin jopa paidan missä luki ”sport bores me to death”. Hauskuus loppui kuitenkin lyhyeen, kun huomasin, ettei joka viikonloppuinen kaljan kittaaminen ja liikkumattomuus ainakaan tätä ulkonäköä paranna – olo vain paheni. Takaraivossa oli että kalja lihottaa ja pelkäsin olla taas läski, joten asetin 70 kg:n tähtitieteelliseksi luvuksi, jota ei tulisi ylittää. Ruoasta tuli viholliseni ja päätin että paras tapa kontrolloida painon nousua on lopettaa syöminen.

Tarpeeni tulla hyväksytyksi oli niin kipeä, että yritin tehdä kaikkeni muiden miellyttämiseksi ja sehän ihmissuhteissa voi olla kohtalokasta. Sain ties kuinka monet lemput siten, että muhun ei enää oltu yhteydessä mitenkään – pelkkä viesti” kiitos, mutta ei kiitos” olisi riittänyt ja mietin mitä teen aina väärin, kun sama homma toistuu yhä uudelleen. Valmiina rauniona sitä sitten usein tapaa henkilön, joka pistää henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti oikeaan elämän kovakouluun.

Ei mitään pahaa ilman jotain hyvää
Kahden eksyneen ihmisen yhteentörmäyksestä voi nimittäin seurata jotain hyvää; minulle se tarkoitti punttisalille eksymistä, vähitellen itseni löytämistä ja lopulta rakastamista. Ensimmäisinä kertoina salilla käydessäni päälläni oli iso kulahtanut t-paita ja vannoin, etten ikinä tulisi käyttämään kireää toppia, mutta sehän muuttui aika nopeasti kun alkoi tuloksia näkymään. Aloin syömään useamman kerran päivässä ’puhdasta’, itse tekemääni ruokaa ja oikein ilahduin kun huomasin, miten paljon saan nyt syödä kun pikkuisen sporttailee (se ei ole fitness joka pilasi aineenvaihduntani – se pohjatyö tehtiin jo nuoruudessa). Alkoholi toimi pitkään estojen vapauttajana ja kaikki törttöily meni aina kännin piikkiin. Käyttö loppui, kun en halunnut enää kusta edessä häämöttäviä treenejäni ja kummasti kuulkaas maailma kirkastu, kun ei enää tarvinnut pikkurohkaisua että uskalsi olla jotakin.

Pikku julkisivurempan myötä itsevarmuus kasvoi ja tunsin ensi kertaa suurta ylpeyttä saavutuksistani, jotka olivat kuitenkin käsitteenä aika minimaalisia, sillä salilla olen joutunut aloittamaan ihan siitä, miten käsitä nostetaan. Kropan hallinta voisi olla toista, jos olisi vaikka telinevoimistellut koko ikänsä, mutta onneksi olen herännyt 19- enkä 49-vuotiaana.

Ahaa-elämys
Tätä kirjoittaessa kuitenkin huomasin, että luonnettani ei ole koskaan arvosteltu! En ole ollut ”paska ihminen”, mulla on aina ollut ystäviä enkä ole ollut yksinäinen. On niin helppo käpertyä itsesääliin ja vedota siihen, kuinka elämä on aina potkinut päähän. Kokemukset kasvattavat ja luovat ehkä tiettyjä käyttäytymismalleja, mutta rehellisyyden nimissä en silti olisi saanut sillä verholla kohdella muita ihmisiä siten kun on tullut tehtyä ja kyllähän se hävettää.

Millainen minusta on sitten tullut? Vahvempi, rohkeampi, tietoisempi, viisaampi ja varmasti veemäisempi.
Jokainen joutuu väistämättä kokemaan jotain ikävää ja olen iloinen, että olen itse saanut asian pois päiväjärjestyksestä, sillä se olisi ollut vääjäämättä edessä. Itsekriittisyyskään ei ole mihinkään kadonnut, muuttanut vain muotoaan. Sylkykuppina olo alkoi riittämään ja keksin, ettei munkaan tarvitse kaikkea sulattaa ja on varmaan aika luonnollista, että epämiellyttävistä asioista kumpuaa heti alkuunsa hillitön vastustaminen, mutta uskallan myös myöntää olevani väärässä. Toitotankin usein, että mun kanssa on asiat niin kauan hyvin, kun keskustellaan, mutta tosipaikan tullen saatan itse näyttää perävaloja. Epätietoisuus pistää arvailemaan ja siitäkös lähtee iso pyörä pyörimään, yleensä pääpaino aina pahimmassa mahdollisessa lopputuloksessa. Kommunikaatio on toiminut ainakin nykyisessä parisuhteessani  – ei olla koskaan tapeltu. Ei ole tarvinnut.

Perheestä on tullut minulle suhteellisen laaja käsite ja olen onnekas, kun kahden käden sormet ei riitä luettelemaan nimiä, joihin voin luottaa 100 %. Tämä toimii tietysti vastavuoroisesti ja hyppäisin vaikka kaivoon näiden henkilöiden puolesta, sitä paitsi suurin osa on tullut lajin kautta tutuksi. Katkera en halua olla, sillä se syö ihmistä, mutta jos joku ryssii pahasti (riittää että läheiseni), niin hän on siitä lähtien mulle ilmaa. Sen sijaan että olisin aina kateellinen, olen oppinut myös olemaan iloinen muiden puolesta ja mikä tärkeintä: enää en toivo, että näyttäisin joltakulta toiselta.

Elän suurella tunteella niin hyvässä kuin pahassa; kyynelehdin onnesta ja kun suutun, vedän 15 sekunnin mikroraivarin niin kuin proidini osuvasti nimesi, jonka jälkeen tilanne laantuu yleensä yhtä nopeasti kuin syntyikin. Yleinen tonttuilu kuuluu asiaan, mutta onneksi mulla on hyvä huumorintaju (ainakin omasta mielestä, mutta omat omat jutut on yleensä ne parhaat:)) ja kuulenkin usein ”taidat olla hieman hölmö..”. Ihmisenä olen varmasti kaikkine säröineni haastavampi ja on kestämistä, mutta kuka nyt tylsää haluaisikaan?

Suuri älynväläykseni siis tältä viikolta: I have it in me. Tiedättekö, kuinka vaikeaa on voittaa henkilö, joka ei koskaan luovuta?
Kävin pienenä kuvataidekoulussa ja soitin pianoa 11 vuotta. 6-vuotiaana paras kaverini soitti pianoa ja olin hänelle kateellinen, silloin ilmoitin vanhemmilleni että minä haluan aloittaa pianon soiton nyt. Kait jonkin sortin musikaalisuus kulki veressä, mummini ja isäni peruja, mutta niin siinä kävi että piano hommattiin ja alkoi soittotunnit. Oon aiemmin kertonut, että futisurani katkesi ensimmäiseen kultamitaliin, sillä olin siitä haaveillut ja nähnyt sen mahdottomana juttuna, kunnes se killui kaulassani niin mielenkiintoni meni. Olin saavuttanut kaiken. Pianon soitossa tavoitteeni oli soittaa joskus Burana-biisi eli Für Elise. Pianon soitto lähti tietenkin todella perusteista eli Ukko Nooasta, mutta en ole mitään yrittänyt yhtä systemaattisesti opetella kuin tuota Für Elisea. En osannut edes nuotteja lukea, mutta isäni näytti minulle koskettimet ja opettelin ulkoa/korvakuulolta mitä piti painella milloinkin. Taisin olla 12-vuotias kun pamautin sen ensimmäistä kertaa kokonaisena läpi. Soitonopettajani sanoi, että tätä pidemmälle hän ei osaa minua opettaa ja voi suositella minulle jatkajaa. En kuitenkaan halunnut, sillä hän oli aivan ihana löytö, joten soittelin omaksi ilokseni loput 6 vuotta. Jälleen kerran tavoitteet oli saavutettu – kehitys loppuu tyytyväisyyteen. En ole pianoon koskenut varmaan 7 vuoteen, mutta uskoisin että Für Elise menisi vaikka unissaan.

Saliharrastus on rutiini, joka on pitänyt minut tolkuissa. Ensinnäkään en tiedä onko asettamani tavoitteet ikinä saavutettavissa ja vaikka saavuttaisinkin, olisinko tyytyväinen ja se tekee tästä mielestäni niin hemmetin hienoa. Kaiken kaikkiaan mulla on paikka, minne pääsee purkamaan paineita, eikä se katso missä maailman kolkassa sitten ikinä oletkin. Meneminen on mahdollista omien aikataulujesi ehdolla, eikä tarvitse miettiä kuinka petät joukkueen, jos yhdet treenit missaat. Pelkän yleisen jaksamisen paranemisen lisäksi kunnianhimo ja pitkäjänteisyys on asioita, jotka auttavat myös esimerkiksi työelämässä ja voin mielelläni olla kaikkea muuta kuin laiska ja saamaton.

Mitä kisaamiseen tulee: eniten ottanut, eniten antanut. Varmasti on kaikki arvot heittänyt jossain kohti häränpyllyä, mutta missä kohti kilpaurheilu on ikinä ollut tervettä? Mua ihan pelottaa ajatellakin miltä elämäni näyttäisi, jos en olisi ryhdistäytynyt. Kaikki ei tietenkään ole niin mustavalkoista, on helppo sanoa en-minä-mutta-muut, mutta korostan kuitenkin yksilönvastuuta. En tiedä onko minulla mitään lajinomaista, mutta niin kauan kuin siitä nautin, on sitä tehtävä enemmällä tai vähemmällä menestyksellä. Jos joskus olen kateellinen 3-kiloiselle koiralleni kun tämä ulostaa enemmän kuin minä, en silti vaihtaisi vanhaan.  ”Permanence, perseverance and persistence in spite of all obstacles, discouragements, and impossibilities: It is this, that in all things distinguishes the strong soul from the weak.”