MM-kisoihin valmistautuminen meni kunnollisesti nappiin ja vikalla, kevennetyllä viikolla paino rymisi. Lentokentällä Minna katto mun jalkoja ja sano että että ne on kyllä aika puikot. Naureskeltiin että tässähän ne kuihtuu silmissä, istumalla. Aikaisemmin oon ollu siinä uskossa ettei mun oo varaa levätä, mutta nyt oon alkanu ymmärtää sen merkityksen. Tästä syystä jokaisella tulisi mielestäni olla valmentaja, oli se sitten you can do it tai jarru, jonka neuvoihin ja tietotaitoon voi luottaa. Treenikaverikaan ei välttämättä ole pahitteeksi! Valtaosa P.E:Tistä on Tampereelta tai siitä lähiympäristöstä (hahaa Siivikkala), joten hypin tasajalkaa kesällä kun kuulin että tiimiimme tulee Paula Ukkonen PKS-seudulta. Mä soitin sille saman tien ja Paula oli ihan pöllämystyneenä kun komensin sen mukaan treenaamaan, olin kuulemma vika ihminen kenen se ajatteli rimpauttavan kun oli vasta vartti sitten kuullut pääsevänsä tiimiin. Eihän siinä, väännettiin yhessä kuntopiiri jos toinenkin kunnes petturi-Paula meni ja muutti Kuopioon! Eli taas oltiin omillaan.

Kisoja kohti en mitään maksimeja teekään, vaan helkkaristi supersarjoja. Kuitenkin tässä rungossa on aika paljon mihin pitäisi pihviä saada ja näköjään liikun edelleen niillä mukavuusleveleillä, kun tuppaan aina ottamaan ne baby-painot. Syssymällä saatiin mankini –sarjaan populaa ja nyt vasta keksin tähän minun olkapää- ja selänkasvatus projektiin tilapäislääkkeen, ja lääkkeen nimi on Joonas Palmgren. Käytiin lauantaina ghettosalilla punttaamassa ja se kävi leikiten kun näköjään aika samoja liikkeitä oli ohjelmassa, painot tietty eri (mulla enemmän:)). Molemmat tuusas omiaan ja välillä huutelin Joonasta heittämään romut niskaan. Ja nyt sattuu eli jotain tehtiin oikeinkin?

Oon tässä lyhyen elämäni aikana määritellyt ihra-tasoja ja tullut siihen tulokseen että niitä on kolme: muhku, pehmis ja höttö. Kaikki läpikäytynä ja vaikka jouluna tuon höttökerroksen keräsinkin niin viikko tästä prepistä takana ja olot on paremmat kuin koskaan. Pääkoppa kerkiää varmaan heittää useampaan kertaan häränpyllyä mutta tähän hetkeen sanon että luotto on kova ja stressiä ei ole. Kanssasiskojen kuvien tuijottamisesta ei ole mitään hyötyä jos niitä alkaa pelkäämään, sillä lavalle mennessä voi kusta monikin asia. Pahimmillaan sillä ei saa kuin oman pöntön sekaisin (tehty sekin). Tässä taas valmennuksen rooli: Kimmeli niittas kaiken tämän hyvin sanomalla että voittamisen halu on oltava suurempi kuin häviämisen pelko. Näillä eväillä siis mennään ja keskitytään siihen omaan tekemiseen.

Mulla on tämän henkisen puolen lisäksi vähän näitä fyysisiäkin remppoja, mainittakoon nyt vaikka yhtenä veemäisenä suonenvedot. Etureittäkään ei saa venytettyä ilman että jostakin kiskoo. Oon aika kova poika hikoamaan ja Minna lisäsikin suolan määrää. Sen lisäksi otin käyttöön FASTin uutuustuotteen eli Intran, joka on treenin aikana nautittava aminohappojuoma. Ja ei ole kramppeja. Oon myös jaksanut jostain syystä helkkarin hyvin ja löytänyt uuden lempilaitteen ja se on luistelukone-mikälie. ½ h ja oon kuitti, röhnötin taas kauniisti ko. laitteen päällä kun alkoi tehdä vähän tiukkaa.. Takalisto kuitenkin kiittää, sillä olihan se good, better, best; never let it rest till your good is better and your better is best!