Sain juuri kysymyksen, millaista on ollut oma kamppailuni ensimmäisestä päivästä lähtien ensimmäiseen kuukauteen ja vuoteen asti. Ensimmäisenä vuotena oli helppoa tulla ’mustana hevosena’, kun laji oli uutena Suomessa eikä kukaan oikein tiennyt mitä siltä haetaan. Minulla ei ole aikasempaa kokemusta minkäänlaisesta yksilölajista, joten kaikki tunteet mitä koin läpi olivat uusia enkä ollut osannut mitenkään varautua niiden käsittelemiseen. Ennen olin aina ollut luonteeltani rauhallinen, kaikki käy kunhan ei tapella, mutta nyt muutama ihminen on kyllä saanu tuta mun punaisen raivon (pahoittelen).
Mitä treenaamiseen tulee, niin vuosi sitten saatoin painaa aamuyöllä kolmelta vatsoja salilla hoeten ”mä en oo tehny tarpeeksi”. Toki tuohon vaikutti se, että saatoin painaa 70-tuntista työviikkoa ja se aika oli revittävä jostain, mutta näin jälkikäteen voin vain todeta että överiksi meni, bigtime. Olen oppinut hyväksymään sen, että aineenvaihduntani on näemmä surkea, saan syödä todella puhtaasti että muutoksia tapahtuu ja vääntään aerobista perus punttaamisen lisäksi aika tavalla. Kuten aikasemmin mainitsin, mietin aluksi millä ’korvannipukalla’ siihen pystyn, mutta kaikkeen tottuu ja nyt jopa teen sitä silkasta nautinnosta. Kyse on asennoitumisesta. Tiedätte sen tunteen, kun on todella kuuma, muttei vielä hiki. Todella ärsyttävää, mutta sitten kun alkaa hiki pukata ja pisarat lenteleen ympäriinsä, niin se tunne on se millä minä painan vaikka hamaan tappiin saakka.
Toinen juttu onkin sitten tämä pääkopan pitäminen kasassa. Omalle peilikuvalleen tulee niin sokeaksi, ja pahin mitä voi itselleen tehdä on tuijottaa vaakaa (ainakin omassa tapauksessani). Viime vuonna ensimmäisellä dietilläni tyhjenin todella nopeasti, nälkä oli ja voin todella hoikasti. Kevään kisoihin valmistuessa vertasin itseäni kokoajan edelliseen, ’millaisessa kunnossa olin viimeksi tässä vaiheessa’ ja kun tulos ei mielestäni ollut yhtä ”edistyksellinen”, olin paniikissa. Tämä helpotti vasta, kun pääasiäisen tienoilla kävin Minnan ja Kimmon luona 2 vkoa ennen kisoja näyttämässä kuntoa, ja he sanoivat että ”se on siinä”. Olin että ihanko totta, ja vakuutteluiksi Kimmo räpsäsi kuvan ja näytti sitä vierekkäin 2 vkoa ennen LBF otettuun, ja huomasin itsekin eron olevan huomattava. Painoa oli enemmän, en ehkä tajunnut että olen voinut saada lisää lihasta, ja paketti oli tiiviimpi. Sitten on vielä tämä nälkä. Että nyt on jotain pahasti pielessä koska mulla ei ole nälkä ja en ole ’sekaisin’. Miksi se on niin vaikeaa sisäistää, että pitäisi olla kiitollinen että voi hyvin, olo parempi kun koskaan ja pakkopulla onkin jotain mitä vain rakastaa tehdä?
On myös hyvä muistaa, että loppuviimeistelyssä kroppa muuttuu vielä aika tavalla. Jo pelkästään, värit, meikki ja tukka tekevät ihmeitä. Mä oon kisapäivänä niin erinäköinen kun tavallisesti, ettei mua kukaan tunnistakaan. :) Pakko oli laittaa Espanjassa kilpailijakokouksessa otettu kuva näytille, vaikka oonkin vähän pomminpurkajan näköinen hehe. Toinen on laitettuna Expoilta 2011.
Facebook on täynnä kuvia tänä vkl karsinnoissa olleista kilpailijoista, Minna lähetti kuvan mun bikineistä ja nyt voin kertoo että fiilikset on katossa! Mä sain taas niin aimoannoksen potkua ettei tosikaan. Ensi viikonloppuna siis Fitness Expo Lahdessa, meillä on kilpailut sunnuntaina, mutta olen koko lauantain Gaspari Nutritionin osastolla. Sinne vaan kaikki kynnelle kykenevät, tutut ja tuntemattomat!
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...