Myönnän itsekin vetäneeni kunnon mahalaskut eikä edes kauaa sitten. Aineenvaihdunta näytti tehneen jälleen totaalistopin, penikat vaivasi, jossei penikat niin tuli juoksijan polvi, ja sitten rasitusvamma nilkkaan. Tarpeeksi monta lusikkaa sopassa ja oikein ryvin itsesäälissä miettien ”miks kaikki on mulle niin vaikeeta”. Tällaiseen ränniin kun vetää ittensä, niin sitä keksimällä keksii itselleen lisää olemattomia ongelmia. Seuraavana päivänä mietin että mitä helkkaria eilen tapahtu. Mikä muka nyt on niin vaikeeta? Tämä on kuitenkin täysin oma valintani enkä tee sitä kenenkään muun vuoksi, joten hittoako tässä ruikutetaan. Mitä ikinä tekeekin, kipu on kuitenkin väistämätöntä, kärsiminen sen sijaan vapaaehtoista, ja siinä on se vissi ero.

Kerran eräs itseäni viisaampi sanoi mulle, että karsi kaikki, mikä millään tavoin vaikuttaa suhun negatiivisesti, pois sun elämästä. Otin neuvosta vaarin ja jos joku minua ahdistaa/ei miellytä, niin otan ritolat ja äkkiä. Voin kertoa että toimii todella hyvin, eikä tässä ole mitään henkilökohtaista ketään kohtaan. Tuppasin ”unohtaa” miten ihana perhe mulla on, joka kestää näitä mun tonttuiluja vaikka mikä tulisi. Hirveetä laumaa ystäviä mulla ei ole, mutta ne jotka on, on oikeita kultakimpaleita. Minna, Kimmo & koko Pro Elite Team on antanu mulle niin paljon, ja oon asemastani äärimmäisen kiitollinen. Siinä on rehellisesti kaikki mitä tällä hetkellä kaipaan ja koen viimeinkin löytäneeni jonkinnäköisen tasapainon, etten tarvitse mitään muuta.

Keskitytään siihen mitä on annettu ja yritetään saada siitä paras irti, ei siihen, mitä ei ole. Taisteleminen omien unelmiensa eteen on miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin se, että kaikki annetaan hopeatarjottimella. Silloin voi sanoa 100 %:sesti ansainneensa kaiken, mitä on saanutkin.